Voi valita, mitä merkityksiä asioille antaa, sanoo Antti Eskola.

Sosiaalipsykologian emeritus professori Antti Eskola, 83v, astelee vakaasti Metson luentosaliin keppinsä kanssa. On alkamassa luento aiheena Vanhuuden merkityksellisyys. Sali täyttyy, joskaan ei ihan piripintaan.

Suhteeni Antti Eskolaan juontaa juurensa opiskeluajoista. Suhde tosin on etäinen, edes hänen sosiaalipsykologian luennoillaan en muista olleeni. Hänen maineensa vasemmistoradikaalina kyllä talossa tunnettiin. Tentin toki hänen kirjansa Sosiologian tutkimusmenetelmät 1 ja 2. Ne lienevät kuuluneet silloin kaikkien yhteiskuntatieteilijöiden opintoihin.

Eläkkeelle jäätyään  63-vuotiaana Eskola on kirjoittanut henkilökohtaisempia kirjoja, muun muassa uskosta. Vuonna 2016 julkaistusta kirjasta Vanhuus taisi tulla aikamoinen suksee.  Kirjamessuilla meitä jäi ison iso joukko täyden luentosalin ulkopuolelle, kun Eskolaa haastateltiin kirjastaan.

Luin kirjan aika uunilämpimänä. Hyvä kirja, asiat osaksi tuttuja, joskin eskolamaisella värillä säväytettynä. Mitään kolahdusta lukemastani en kuitenkaan saanut.

Metsossa Eskola kertoo saaneensa noin 500 kirjettä kirjan lukeneilta. Kirjeitä hän oli toivonutkin, jopa kirjassa antanut postiosoitteen. Ne ovat tuottaneet hänelle paljon iloa. Monet ovat kertoneet tunnistaneensa itsensä kirjasta. Joillekin tosin ei punaviini maistu Eskolan tapaan. Jotkut ovat puolustaneet sauvakävelyä. ”Naurettavien kävelysauvojen kanssa en aio temppuilla. Siirryn suoraan rollaattoriin”, on Eskolan vakaumus. Takanani istuva rouvakin supattaa kaverilleen, että kirja kertoi ihan kuin hänestä.

Eskola kertoo havaintona itsestään, että 75- vuotiaaksi elämä oli mallillaan. Vasta sen jälkeen alkoi tulla enemmän vaivoja. Alan tajuta, miksi en saanut kirjasta kiksejä. Minähän en vielä kuulu kohderyhmään!

Mitä yleisiä tapahtumia minulla sitten Eskolan mukaan on odotettavissa?

1.   Käveleminen vaikeutuu.

Eskola kertoo joutuneensa luopumaan kesämökillä käynneistä. Hän ei kuitenkaan sano, että kesämökistä pitää luopua. Hän sanoo: yksi tärkeä vaihe on tullut täyteen, nyt pitää siirtyä uuteen vaiheeseen. Hän on siirtynyt mökkielämästä Tampereen kesään.

Jo kreikkalainen filosofi Epiktetos aikoinaan sanoi jotensakin näin: ”Eivät asiat sinänsä saa ihmistä menettämään mielenrauhaansa, vaan hänen käsityksensä asioista.” Olennaista on siis asioiden tulkinta, mikä merkitys niille annetaan. Jos tämän osaa, niin helpottaa huomattavasti.

2.   Väsymys, joka ei mene ohi lepäämällä, lisääntyy.

Se kannattaa hyväksyä asiaan kuuluvana, ehdottaa Eskola.

3.   Muisti takkuilee.

” Muisti ei ole huonontunut, nimi vain ei ole tullut mieleen”, saattaa Eskola todeta. Näinkin voi merkityksiä muuttaa. Hän kertoo jutun vanhasta parista, joilta kysyttiin, miten aika kuluu. ”Yöt juostaan vessassa ja päivät muistellaan ihmisten nimiä.”  Näin kohderyhmän ulkopuolellakin ikäväkseni tunnistan tuon nimien hukkumisen. Sitä tautia on liikkeellä ystäväporukoissanikin. Kun oikein hyvin käy, useamman hengen porukasta kukaan meistä ei saa päähänsä kaikkien tietämän ihmisen nimeä. Että hiphurraa vaan!

4.   Miten käy, kun ei enää pysty asumaan kotona?

Eskola tuo esiin TOISEUDEN käsitteen, josta filosofian tohtori, psykologi Marja Saarenheimokin on puhunut. Saarenheimon mukaan vanhat ihmiset ovat nuoremmille muistutus kaiken väliaikaisuudesta ja kuolemasta. TOISEUDESSA korostetaankin eroja itsen ja toisten välillä. Joku ”MEISTÄ” poikkeava nähdään vähempiarvoisena ja normaalin piiriin kuulumattomana. Eskola kertoo tutkimuksesta, jonka mukaan eduskunnan keskustelussa vanhukset nähtiin hauraina ja huonoina, joiden PUOLESTA tehdään päätöksiä. MUUT määrittelevät tarpeet, miten ME hoidamme HEIDÄT. Vanhat nähdään yhteiskunnan TOISINA. On siis ME ja TOISET.  Voi jessus sentään, sanoo ali-ikäinenkin!

5.   Voiko laitoksessa säilyttää ihmisarvon?

Eskolan mukaan on paras olla liikaa huolehtimatta, kupsahtaa kun voi koska vaan. Hän kannustaa valoisaan luottavaisuuteen. Tähän suuntaan ajattelen itsekin. Jos ”ajoissa” rupeaa tätäkin murehtimaan, niin kyllä murehtia saa. Sen näkee sitten, jos näkee.

Entisenä yliopistomiehenä Eskola kritisoi osaamiskeskuksia ja huippuyksiköitä. ”Naurettavia!” Erinomaisuuden eetos ei saa häneltä pisteitä. Riittävyyden eetos, olla tarpeeksi hyvä, elämä on riittävän hyvää, se riittää.

”Innokkaat terveysvalistajat” saavat pariinkin otteeseen Eskolalta pyyhkeitä. Hänestä esimerkiksi istuminen ei ole pahasta.  Välillä toki voi nousta hiukan verryttelemään, mutta ”mukavinta on istahtaa takaisin tuoliin”. Heittääpä hän vielä, että samaan aikaan kun istuminen on lisääntynyt on keskimääräinen elinikäkin lisääntynyt. Tätä sanoessaan hänellä on tietenkin kieli poskessa.

Tykkään Eskolan tyylistä tuoda asioita esiin. Hän korostaa useaan otteeseen ikääntymisen yksilöllisyyttä, mikä toki kaikkien tutkimustenkin mukaan, arkihavainnoista puhumattakaan, on totta. Hän ei tyrkytä omia ratkaisumallejaan, päinvastoin. ”Jokaisen on voitava löytää oma tapansa.”  Hän kannustaa sen sorttiseen aktiivisuuteen ja itsenäisyyteen, että voi elää itselle sopivaa elämää. Tässäpä ohjenuoraa kaikille, iästä riippumatta.

Luennon nimen perusteella, Vanhuuden merkityksellisyydestä odotin ehkä hieman erilaista tulokulmaa vanhuuteen. Eskola toteaa kuitenkin jossakin vaiheessa, että ei nyt tuosta nimestä oikein tiedä, Metson väki sen on keksinyt. Ihan hyvin minulle passasi tämäkin luento, ei sillä. Ajattelevaa ihmistä kuuntelee aina mielellään.

Minä en tietenkään kirjan sisältöä alkuunkaan kunnolla muistanut. Toisin oli sillä rouvalla, jonka kanssa juttelin luennon jälkeen. Hän osasi tarkalleen sanoa, mikä oli kirjasta tuttua ja mikä oli uutta. Kasvot luennon aiheuttamasta innosta loistaen hän joutui tosin kesken keskustelumme menemään bussiin.

Ps. Meillä nyt majaileva Kuopuksen Ruska yritti kaikin kissamaisin keinoin estää postauksen tekemisen. Tällä kertaa ei sentään heivannut hiirtä lattialle. Edellisen kerran, kun sen teki, se olikin entinen hiiri.