” Hymytön, haluton, mies onneton. Tuotako vanhuus on?”

Näin laulaa Mannerheimistä Markus Suihkonen Kalle Lankisena. Kyseessä on tietysti Mannerheim-ooppera Ilmajoella. Sanat ovat libreton tekijöiden Laila Hirvisaaren ja Eve Hietamiehen.

Hyvä tai huono asia, mutta en juuri hetkeä enempää koe olevani katsomassa esitystä merkittävästä miehestä ja kansakuntamme historiaan vaikuttaneesta. Minun silmissäni kyse on ihmisen tarinasta. Tarinasta lapsuudesta vanhuuteen. Kyse voisi pitkälti olla jonkun muunkin miehen elämästä, jos jätetään pois ratsastajapatsas. Jopa syyllisyyden tunnot saattaisivat sopia jollekin muullekin sodan kokeneelle miehelle, vaikka johtotehtävissä ei olisi ollutkaan.

Oopperaesitys on vaikuttava ja koskettava. Heikkoa lenkkiä en ainakaan itse huomaa. Suuret joukkokohtaukset ja oopperakuorot, nekin toimivat hyvin. Tuomas Kantelisen sävellykset myötäilevät kauniisti tunnelmia. En toki ole mikään alan asiantuntija ja kriitikko. Ihan vain tavallinen esityksestä nautiskelija. Kaltaisilleni ooppera on kuitenkin ensisijassa tarkoitettu.

Kohtauksessa, jossa sodan uhreja tuodaan ruumisarkuissa, vieressäni istuva vanhempi nainen itkee. Lienee omakohtaisia muistoja. Itsellänikin silmänurkka kostuu. Tosin ei ainoastaan siinä kohdassa. Ikääntynyt, yksinäinen Mannerheim koskettaa tunteita.

On kyse sitten vanhenneesta suurmiehestä tai jostakin muusta miehestä tai naisesta, on surullista, jos hymyt ja halut kuolevat. Asenteestahan lopulta on kyse. Toki elämän tapahtumilla on oma osansa. Toisinaan on helpompaa säilyttää myönteinen asenne. Vaikeudet kannattaa surra ja käsitellä aikanaan, että ne eivät rupea kaihertamaan ja katkeroittamaan vanhuutta. Helppo toki sanoa, aina ei yhtä helppo toteuttaa.

Toistatuhatta paikkaa käsittävässä katsomossa meidän varttuneiden edustus on suuri. En yhtään ihmettele, kun jo ennen näytöksen alkua ensiapuryhmäläinen haeskelee katsomosta häntä, jonka huonovointisuudesta on  ilmoitettu. Kepin tai kahden kepin kanssa liikkuvia on huomattavan monia.

Ikääntyneiden määrä johtuu varmaan aiheen lisäksi siitä, että kyseessä on päivänäytös. Busseja parkkipaikalla on melkein enemmän kuin Länsisatamassa.

Mannerheiminä on jo monissa liemissä kiehautettu Waltteri Torikka. Hänelle annan täydet pisteet ja papukaijamerkin niin laulusta kuin näyttelemisestä. Taloudenhoitaja Ida Lankisena piti laulaman Johanna Rusanen- Kartanon. Rupesin aavistelemaan pahaa, kun käsiohjelmassa oli hänen tietojensa päälle niitattu sopraano Terttu Iso-Ojan tiedot. Iso-Oja oli kuitenkin vallan mallikas roolissaan, vaikka jonkin sortin paikkaaja olikin. Iäkkään Mannerheimin huolenpitoon hän paneutui Idana niin lämmöllä, että seuralaiseni jo arveli heillä muinoin olleen muutakin kuin vain työsuhde. Jos niin, niin mikäpä sen parempaa.

Entäpä sitten se esityksen sanoma? Mielestäni suurin viesti tässäkin on, että ihminen on aina paitsi älyllinen myös tunteva ja ihmissuhteita kaipaava. Erilaiset roolit elämässä vaativat vain tiettyä puolta toista enemmän. Kukaan meistä ei tietenkään voi varmuudella sanoa, miten Mannerheim koki itsensä ja elämänsä, vaikka monia kirjoja hänestä on kirjoitettukin. Tarkastelukulmia voi olla monenlaisia. Hirvisaaren ja Hietamiehen kulma sopii minulle kuin nenä päähän. Itseäni eivät edes häirinneet kriitikoiden moittivat useat, pienet kohtaukset. Pysyin imussa hyvin kiinni. Libretosta kuvaukset kuvaelmista oli etukäteen helppo tarkistaa.

Oopperan loppukohtauksessa, nimeltään Kaipaan kotiin, Torikka kuolevana Mannerheimina lohduttavasti laulaa:

Mikä onkaan kauniimpaa kuin elo ihmisen. Se koskettaa, se liikuttaa, iankaikkinen.

Nyt aion perehtyä Mannerheimin historiaan syvemmin kirjojen kautta. Aloitan tuoreimmasta. Tilaamani Keskisyrjän Hulttio: Gustaf Mannerheimin painava nuoruus, odottaa jo noutajaansa kirjastossa.

Minulle tämä oli ensimmäinen kerta oopperassa Ilmajoella, ellei meinaamisia lasketa. Vessajonossa juttelin nuorehkon naisen kanssa, jolle tämä oli ensimmäinen kerta oopperassa yleensä. Nyt hän oli innostunut asiasta. Ilmajoki näyttää osaavan hommansa. Väliaikatarjoilutkin ryhmällemme Maijan teltassa sujuivat hienosti. Ei muuta kuin valmiiksi katettuun pöytään vaan leivoksen ääreen. Kahvin kaatelijat tulivat tuota pikaa.

Väliaika oli pitkä, kolme varttia. Siinä ajassa ehdin kahvittelun lisäksi ostamaan myyntiteltoista yhden Mannerheim kortin ja t-paidan Saksassa asuvalle sisarelleni.

Hyvä, että tauko ei ollut vielä pitempi. Ties mitä olisi nuttuuni vielä takertunut kojuista. No joo, Jalasjärven Juustoportilla vielä pysähdyttiin kotimatkalla. Sielläkin bussiväkeä oli ....no, siis oli ihan älyttömästi!

Lisätietoa Mannerheim-oopperasta ja Ilmajoen musiikkijuhlista löydät klikkaamalla alla olevaa linkkiä:

http://www.musiikkijuhlat.fi/