Kirjoitukset avainsanalla Sylvi Kekkosen elämäkerta

Jos kirjan kansien perusteella annettaisiin Finlandia-palkintoja, niin tämä Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (2019) olisi kärkisijoilla. Niin silmää hivelevän kaunis päällyksen kuva on!

Moni on kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisällä, sanoi vanha kansa. Voipi joskus näin olla, vaan ei tässä tapauksessa. Kirja on  taitavasti ja mukaansa tempaavasti kirjoitettu mielenkiintoisesta aiheesta.

”Kirja on muotokuva Sylvistä, ei totuus”, sanoo kirjailija itse. Näin siitäkin huolimatta, että lähteenä hän on käyttänyt muun muassa Sylvin päiväkirjoja.

Niinpä. Totuus se ei voisi ollakaan, koska siinä tosiasiaraameihin on kuviteltu Sylvi Kekkosen ajatuksia ja tunteita. Itse Sylvi Kekkonen ei ole enää sanomassa juuta eikä jaata tähän fiktiiviseen tarinaan.

Johanna Venho kertoo löytäneensä kirjaston poistohyllystä kaikki Sylvi Kekkosen kirjoittamat viisi kirjaa. Tämä sysäsi hänet tutustumaan tähän henkilöön paremmin. Hänen persoonansa teki Venhoon suuren vaikutuksen. Venho sanoo syntyneensä 1971, joten omia muistikuvia presidentin puolisosta hänellä ei ollut. Venho kertoo kirjastaan ja kirjoittamisestaan toukokuussa Bloggariklubilla. Hän kokee Sylvin olleen hirveän ristiriitainen: ujo, mutta rohkea. Rohkeudesta kertoo se, että ensimmäinen kirja julkaistiin, kun Sylvi oli 49-vuotias. Ajokortin hän ajoi 61-vuotiaana.

Kirjassa Sylvi on rakkaassa kesäpaikassaan Katermassa elokuussa 1966, 66-vuotiaana. Sinne hän huristelee kuningatar Elisabethiltä saamallaan Morris Minillä. Hän on ollut hiljattain rakkaan ystävänsä, runoilija ja kirjailija Marja-Liisa Vartion hautajaisissa. Kuvitteellisena juttukaverina edesmennyt mökillä kuitenkin on. ”Sylvi tarvitsi keskustelukumppanin mökille.” Lähteidensä perusteella Venho arvelee Vartion olleen Sylvin kannustaja. Kirjassa Marja-Liisa on kirjoitettu yhteen, osaksi kuulemma sillä korostetaan, että kyseessä on fiktiivinen hahmo. Myös kuvanveistäjä Essi Renvall pääsee kirjassa ääneen. Hän on tekemässä Sylvistä muotokuvaa ja siitä ei tahdo tulla uutta eikä kypsää. Hän kokee vaikeaksi löytää oikeaa tapaa kuvata Sylvi.

Venho kävi kirjaa kirjoittaessaan pariinkin otteeseen Sylvin pojantyttären,Tea Kekkosen, kanssa Katermassa. Siellä oli säilytettynä Sylvin aikaisia asioita, jopa hänen  hiusverkkonsa. Tean hyväksyntä kirjahankkeelle oli Venholle tärkeä.

Katermassa Sylvi Kekkonen, Ensimmäinen nainen, elää hyvin tavallista, hiljaista mökkielämää, luonnosta nauttien. Mökkielämän katkaisee välillä kaupassa käynti, mitä Sylvi yrittää viivyttää viimeiseen asti. Suurempi tapahtuma on koiran, Isan katoaminen. Se saa Sylvin melkein paniikissa lähtemään sitä Minillään etsimään. Kun auto tekee stopin, harmaapartainen mies työhaalareissa, ”Ukko”, pelastaa tilanteen. Isa tietysti jo odottaa mökin rappusilla. Tuntuupa tutulta omastakin elämästä tuo hätääntyminen ja etsiminen, kun koira tai kissa on lähtenyt omille teilleen.

Kirjassa Sylvi käy läpi kokemiaan asioita, lapsuuttaan, vanhuutta, miettii ihmisten suhtautumista, suhdettaan Urhoon, kertoo omia ajatuksiaan, epäilyksiään, tunteitaan, ahdistuksiakin. Niissä välittyy kuva voimakkaasti kokevasta, pohdiskelevasta, voimakastahtoisesta naisesta. Ja aivan, kuten Venho sanoi, ristiriitaisesta. Kirjaa lukiessa mielenkiinto pysyy, pysyi ainakin minulla, herpaantumattomana.

Suhtaudun kuitenkin hieman ristiriitaisesti näihin fiktiivisiin ”elämäkertoihin”. Minna Canthista kertova Minna Rytisalon kirja Rouva C on myös tätä lajia. Hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen sekin. Silti mietin, miksi tarvitsemme, vai tarvitsemmeko, tällaista kuvittelua? Mihin niitä tarvitaan? Vievätkö ne meidän kuvaamme ihmisistä väärään vai oikeaan suuntaan? Ja silti niitä luen. Siis ilmeisesti tarvitsen, vai kuinka? Venhokin kertoo kyselleensä itseltään, onko hänellä oikeutta kirjoittaa tällaista kirjaa. Tea Kekkosen lisäksi hän sai muiltakin suopean vastaanoton asialle.

Päästäkseni selkeämmin faktoihin kiinni Sylvin kohdalla, luin Anne Mattssonin kirjan Sylvi Kekkosen elämäkerta. Tätä Venhokin on käyttänyt tärkeänä tietolähteenään. Mattssonin kirjassa on lähdeluetteloa kolmisen sivua kirjallisista lähteistä haastatteluihin. Ai että, kirja avaa ainakin minulle monia uusia asioita. Sylvi Kekkonen oli papin tytär ja isän tyttö. Isä kuoli, kun Sylvi oli 16-vuotias. Että Sylvi oli ollut nuorena sairaanhoitajaharjoittelijanakin ylioppilaaksi tulonsa jälkeen!

Jos joskus olen epäillyt Sylvin ja Urhon rakkauden aitoutta, niin keskinäinen kirjeenvaihto kiihkeine rakkaudentunnustuksineen suhteen ja avioliiton alussa puhuu vahvan rakkauden puolesta. Rakastuneiden tapaan heillä on toisilleen lempinimetkin. He ovat Upu ja Pupu.

Mitä sitten myöhemmin suhteelle tapahtui, siitä emme tiedä varmuutta kukaan. Ilmeisesti jonkinasteinen loittoneminen tapahtui vaikean kaksossynnytyksen jälkeen. Liittyivätkö Urhon monet ja tunnetut naisseikkailut siihen? Niin tai näin, olisi hän minusta voinut jotenkin tahdikkaammin naissuhteensa hoitaa ja ajatella siinä Sylviä. Mutta, kuten sanottu, mitäpä minä tiedän heidän väleistään. Ne, jotka asiasta jotakin väittävät tietävänsä, sanovat, että Urho arvosti vaimoaan ja tämän mielipiteitä kovasti. Elämäkerrassakin todetaan Urho Kekkosen romahtaneen henkisesti vaimonsa kuoltua vuonna 1974 eikä koskaan palanneen ennalleen.

Sylvi Kekkosen ristiriitaisuus näkyy minusta siinäkin, että vaikka hän oli pidättyväinen, hän saattoi sanoa hyvin ilkeästi ja loukkaavasti toisinaan. Sitähän me emme tiedä, miten paljon hänen sairastamansa reuma kipuili ja vaikutti mahdollisesti tuskastuneisiin kommentteihin. Omissa muistikuvissani Sylvi esiintyi valokuvissa useimmiten vakavana. Joskus sentään oli hymyn väre kasvoilla.

”Kun isä kuoli, alkoi maailma kieppua ilman akselia, ja siitä alkoi se toivominen. Että jossain olisi joku, joka ymmärtäisi minut, Sylvin, paremmin kuin itse osasin. Se loputon toivominen.” Näin Venho on laittanut Sylvin ajattelemaan. Löysikö Sylvi eläessään kaipaamansa ymmärtäjän? Urho oli sitä osaksi, osaksi ei, vastaa Johanna Venho.

Kokiko hän elämänsä merkitykselliseksi, kysyisin minä häneltä, jos voisin. Näin pystymetsästä katsoen hän eli merkityksellisen elämän. Hänellä oli monia tärkeitä ja mielenkiintoisia rooleja: oma kirjailijan elämä, kulttuuripiirit, valtakunnan ensimmäinen nainen, äiti ja isoäiti. Näissä viime mainituissa oli tosin ristiriitaisuuksia.  Sylvi toimi kovin omistavasti aikuisiinkin poikiinsa, josta miniätkin saivat kärsiä. Hänen kerrotaan sen tajunneen, mutta ei voinut itselleen mitään. Suhde kaikkiin lapsenlapsiinkaan ei ollut mutkaton.

Jaa-a. Elämä Sylvin kanssa on ollut mielenkiintoista. Livenä se ei ole ollut minulle hänen eläessään mahdollista, mutta kirjojen kautta se on nyt onnistunut. Innostuin Sylvi Kekkosesta niin paljon, minäkin, että aion ehdottaa lukupiiri Käpysille, että otamme hänen kirjansa luettaviksi. Niitä näyttää olevan kirjastossa. Tampereella ei ole siis ainakaan kaikkia laitettu poistokirjoihin.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat