Käyskentelen parkkipaikalta kohti Tampere-taloa. Olo on toisaalta tuttu, toisaalta tilanne tuntuu jotenkin oudolta. Onhan viimeisestä konserttikäynnistä jo paljon aikaa. Kuinka pitkä aika mahtanee olla?  Filharmonikkojen konsertteja on ollut jo pari tässä syyskuussa, mutta meillä ovat mökkireissut ajaneet niiden yli.

Nyt olen tässä.

Olen varustautunut kasvomaskilla, kuten suositus on. Tottakai. Visiiripäiset vahtimestarit opastavat järjestyksessä tulijat penkkeihin, joka toiseen. Kun olemme aikaisessa, joudumme tai pääsemme toiseen riviin. Se on sekä hyvä, että huono. Puolensa ja puolensa.

Aikaisemmissa syksyn konserteissa ei ole ollut väliaikaa. Nyt Filharmonian intendentti Juha Ahonen kertoo, että väliaikaa kokeillaan. Palautteet ovat kuulemma tervetulleita. Samalla kehotetaan kuuntelijoita välttämään bravo-huutoja pisaratartunnan takia. Sen sijaan voimme taputtaa raivokkaasti ja vaikka huiskutella käsillä. Jopa jotakin. Että ihan huiskuttelemaan. Taidanpa jättää huiskuttelut väliin, olkoon konsertti miten hyvä tahansa.

Soittajat tulevat vähän tipotellen. Eivät tule jonossa, kuten yleensä. Orkesterissa näen osaksi tutun näköisiä kasvoja, joista tiedän vain joidenkin nimen. Ilmeisesti koronasta johtuen jokaisella soittajalla on oma nuottiteline. Tähän asti on kaksi soittajaa käyttänyt samaa. Myös välit soittajilla ovat minusta hieman normaalia pitemmät.

Kapellimestarina on tamperelaisten oma Santtu- Matias Rouvali. Matkustuskielloista johtuen ulkomaiset kapellimestarit eivät pääse tulemaan eikä Rouvali pääse johtamaan ulkomaille. Hyvin käy näinkin. Rouvalin taidot tiedämme ja tuskin joudumme pettymään tänäänkään.

Kuvassa ylempänä kapellimestari Rouvali, alempana pianisti Pohjonen

Orkesteri aloittaa Beethovenin pianokonsertolla nro 3 c-molli. Solistina pianotaiteilija Juho Pohjonen. Etuosan paikan etu on, että voin välillä tarkkailla pianistin soittamista. Jestas, miten sormet välillä lentävät! Hänenkin kohdallaan ihmettelen taituruuden lisäksi sitä, miten ihmeessä kolmiosaisen teoksen pystyy muistamaan ulkoa. Pianokonserton largo-osa iskee minuun kuin tuutulaulu. Olen pienessä, ihanassa nirvanassa. Muut kaksi osaa ovat vauhdikkaampia, mutta ah niin ihania. Olen vallan myyty niin Pohjosen kuin orkesterin ansioista!

Taputamme esityksen jälkeen hyvästä syystä kovaa ja pitkään. Niin pitkään, että Pohjonen suo meille pienen lisäkappaleen. Hän sanoo kyllä ennen soittoa sen nimen, mutta minäkään, vaikka edessä olen, en sitä kuule. Olen joskus aikaisemmin jo miettinyt, eikö voisi olla mikrofoni valmiina lavan lähellä, jos jollakin tulee jotain sanottavaa kesken kaiken. Kapellimestari Rouvali ainakin on toisinaan jotain kesken kaiken jutellut.

Väliajalla kohtaan kuorokaveri Annen ja hehkutan hänelle pianokonserttoa. Musiikkiin paremmin perehtyneenä hän hieman kritisoi pianistin ja orkesterin yhteistyötä. Siinä oli kuulemma ajoittain pienen pientä ajallista ristiriitaa. Voi olla. Varmaan hän paremmin ymmärsi. Minulle kyllä kelpasi hyvin näinkin.

Väliajan jälkeen Beethovenin 5. sinfonia on upea ja upeasti tulkittu. Kiitos orkesterin ja kapellimestarin! Loppupuolella on suorastaan jylisevää mahtipontisuutta, joka nostaa ihokarvat pystyyn. Kiitos ja kumarrus, myös Ludwigille sinne tuonilmaisiin!

Lähetämme vahtimestarin kautta palautetta väliajasta. Jotenkin ei kaaliini mene, että maskia suositellaan ja kuitenkin se täytyy sitten väliajalla ottaa pois, jos jotakin tarjolla olevasta haluaa ostaa ja nauttia. Siinä ne sitten maskit nököttelevät pöydillä kenties välillä käsiin rutattuina. Mitä ne asiantuntijat ovatkaan sanoneet maskin oikeasta käytöstä? Turvavälitkin haihtuvat huushemmettiin, kun väliajan jälkeen tunkee toisten ohi paikalleen penkissä. Eli, jos minulta kysytään: ei väliaikaa. Jos normaalipituinen konsertti on soittajille ja/tai kapellimestarille liian raskas yhteen menoon, niin lyhennettäköön konsertteja. Toisaalta. Sama peli on teattereissa. Mitä minä siis tässä nillitän.

Musiikin virkistäminä ja innoittamina lähdemme jotenkuten järjestyksessä salista kotimatkalle. Kyllä kannatti tulla! Oli upeaa!

Ai, että jospa kumminkin innoissani rupesin huiskuttelemaan?

En hemmetissä!

Ps. Harri Hautala neljän tähden arvioinnissaan (AL 27.9.20) kirjoittaa muun muassa: ”Konserton avausosassa Pohjonen ja kapellimestari Santtu-Matias Rouvali mittelivät hetkittäin täsmällisestä temposta ja vetäjän paikasta, mutta kokonaisuutena orkesteri ja pianisti löysivät veljellisesti toisensa.” Kyllä Anne musiikkisuvun jäsenenä oikein kuuli, kuten arvelinkin!