Kuvittelepa itsesi perheessä parisuhteeseen, jossa et koskaan voisi ennakkoon tietää, miten ilkeästi tai väkivaltaisesti kumppanisi käyttäytyy sinua kohtaan. Olisi kuitenkin jokseenkin varmaa, että ennemmin tai myöhemmin saisit osaksesi kiusaamista, vähättelyjä, huutamista ja lyöntejä. Kuvaan tulee pian myös jatkuva uskottomuus. Alituinen varuillaan olo, ahdistus ja pelko ovat jokapäiväisiä kumppaneitasi.

Tällaista elämää pääsin sivusta seuraamaan Tampereen teatterin esityksessä Huojuva talo, jonka Antti Mikkola on sovittanut ja ohjannut Maria Jotunin samannimisen kirjan pohjalta. Ai jaa, no sehän olikin teatteria, saatat sanoa. Joo joo, teatteria oli, mutta ei satua. Joillekin ihmisille tällainen on oikeasti totta. Tänäänkin. Täällä meilläkin. Pahuutta on. Sitä saattaa löytää jopa itsestään, jos vähän raaputtaa. On arveltu, että myös Jotunin oma avioliitto Viljo Tarkiaisen kanssa antoi aineksia kirjan kirjoittamiseen.

Alussa tietysti kaikki on hyvin, ellei vallan välillä ihanastikin. Lea päättää ottaa Eeron ja Eero on vietävissä. Eihän tällaisia suhteita syntyisikään, ellei alku olisi lupaava.

Jotunin teoksessa  mies,  Eero on pahoinpitelijä. Mikkola on kääntänyt roolit toisinpäin. Vallan uskottava toteutus nykypäivänä. Tiedämme  jo, että me naisetkaan emme ole aina niitä pulmusia. Teatterissa Lea mäiskii ja riehuu ihan olan takaa. Arttu Ratinen ja Anna-Maija Tuokko tekevät eivät ainoastaan hyvät, vaan suorastaan upeat roolisuoritukset! Sivuhenkilöt täydentävät uskottavasti tarinaa Eeron veljenä, vanhempina, kotiapulaisina ja Lean ystävänä. Suotta emme kiittäneet esittäjiä aplodeeraten seisomaan nousten. Tapa, joka on kokemukseni mukaan konsertissa suhteellisen tavallinen, mutta teatterissa harvinainen.  Ajattelin ennakkoon, että Tuokko, no jaa, ei nyt varmaan kovin kummoinen näyttelijä. Tämä siitä huolimatta, että en muista häntä koskaan lavalla edes nähneeni. Nyt pyörrän kaikki huonot ajatukseni hänestä! Mistä lienen moisen ennakkoluulon saanut.

Esitys oli väkevä, väkevyydessään ja aiheessaan ahdistava. Ahdistavuutta lisäsi se, että parilla oli lopulta kolme lasta, joita Lea myös pahoinpiteli. Pisteet ja isot halit Mikkolalle, että hän ei ole tuonut oikeita lapsia näyttelemään. Pahoinpitelykohtaukset olivat niin aidon tuntuisia, että oikeasti ajattelin Ratisen olevan pahasti mustelmilla ja lihakset kipeänä esityksen jälkeen. Tarina eteni kohti traagista ja väistämätöntä loppuratkaisua. Sitä en tässä kerro, jos vaikka olet menossa tätä esitystä katsomaan. Ilman lopun toivoa antavia, pieniä tapahtumia ahdistava tunnelma olisi varmasti seurannut mukanani kotiin. Siitäkin huolimatta nämä pari viikkoa olen silloin tällöin vielä miettinyt aihetta.

Miksi pahoinpidelty ei vain nosta kytkintä ja lähde, saatat kysyä. Kysymys on hyvä ja looginen. Näytelmän Eeron vastaus Miessakin istunnon vetäjän kysymykseen oli tämän tapainen: tilanne saattaa muuttua ja varmaan muuttuu pian paremmaksi.  Sitä odotellessa. Jossakin repliikissä tuli esiin myös pelko lasten menettämisestä, jos lähtee. Pitkään syytettynä ja hakattuna ollut voi myös ruveta uskomaan olevansa juuri niin kamala, että ansaitseekin kohtalonsa.

Mikäpä oli sitten näytelmän sanoma? On syytä riisua vaaleanpunaiset silmälasit ja ymmärtää, että pahuutta voi olla sielläkin, missä sitä ei luule olevan. Näytelmässäkin Eeron äiti muistutti tätä olemaan kiitollinen niin hyvästä vaimosta. No, totta mooses! Johan nyt toki! Pahoinpitelyä ei tapahdu vain alkoholistiperheissä. Psyykkinen terveys voi horjua muutenkin. Vaikeuksista kannattaisi myös puhua läheisille. Perheen sisälle sulkemalla ne eivät todennäköisesti itsestään poistu. Myönteinen sanoma oli mielestäni se, että vaikeiden, jopa hirveiden kokemusten jälkeen voi eheytymistä ruveta tapahtumaan.

Jotunin teos näytelmän taustalla

Näytelmä kiinnosti itseäni erityisesti siksi, että minulla on ollut suhde Jotunin kirjaan lukioaikoinani kuusikymmenluvulla. Äidinkielen opettajani Sylvi Sääski (terkut hälle pilven päälle!) ehdotti minulle sitä esitelmän aiheeksi. Kirja oli ilmestynyt joitakin vuosia aikaisemmin kirjailijan kuoleman jälkeen. Nyt olen lukenut, että Jotuni oli kirjoittanut sen jo 30 vuotta aikaisemmin ja osallistunut sillä johonkin kirjoituskilpailuun. Hänelle ei kuitenkaan olisi kelvannut muu kuin voitto. Kun sitä ei tullut, kirjaa ei julkaistu.

No, jos siihen aikaan opettaja jotain ehdotti, niin niinhän tehtiin. Nyt olen lukenut tämän noin kuusisataasivuisen teoksen uudelleen. Mitään omakohtaista muistikuvaa aikaisemmasta lukemastani ei ollut, teemaa lukuun ottamatta. Yhtään en muista, mitä mahdoin esitelmässäni kertoa tai millaista palautetta sain. Kovin kummoisesti en varmasti ole voinut tapahtumia ymmärtää, minä suojassa kasvanut lapsi.

Tämän lukukerran jälkeen en lainkaan ihmettele, että Mikkola on lähtenyt sovittamaan ja ohjaamaan näytelmää kirjan pohjalta ”pyrkien olemaan uskollinen sekä Jotunin hengelle että kielelle”. Jokunenkin yö itselläni valui aamupuolelle, kun en pystynyt lopettamaan lukemista. Jatkoin aina uudelleen tyylillä ”jos vielä tämän luvun”.

Kirja antaa Leasta itse asiassa vahvan naisen kuvan, vaikka väkivallan kohteena onkin. Näytelmän Eero on minusta enemmänkin ootteeton. Toki kirjassa voi laajemmin käsitellä asioita. Kirjan Lea hoitaa kodin ja kolme lasta. Hän koettaa aina vain uudestaan löytää rakkautta ja ymmärrystä Eeroa kohtaan. Hän oppii tietämään, milloin tätä pitää varoa ja miten voi toisinaan ohjailla Eeron vihanpuuskia. Voipa sanoa, että hän tuntee Eeron ja tämän motiivit paremmin kuin Eero itse. Eero nyt elääkin omissa kuvitelmissaan ja hukassa itseltään. Lapsiaan Lea ei kuitenkaan täysin pysty suojelemaan.

Traaginen loppuratkaisu on erilainen kirjassa kuin näyttämöllä.  Miksi näin? Sukupuoliko vaikutti? Siihen osaisi vastata vain Antti Mikkola.

Aamulehden arvostelija otsikoi juttunsa: Törkeä, mutta törkeän hyvä esitys (AL 2.9.17). Olipa törkeän osuvasti sanottu!

KUVAT: Tampereen teatteri/ Harri Hinkka