Olen koukussa ja pahasti.

Onneksi koukku ei ole tupakkaan tai päihteisiin.

Koukku ei ole edes rahapeleihin. Koukun tynkä oli aikoinaan pajatsoon, silloin kun niitä vielä oli. Hedelmäpelejä en ole lainkaan harrastanut. Pajatsossa sentään tarvittiin hieman taitoakin (jota minulla oli parhaimmillaan parin lantin saaliiseen), mutta hedelmäpeleissä on tarpeen ymmärtääkseni vain pieni lihasenergian käyttö.

Arvan ostokaan ei ole koukuttanut. Voitan todennäköisimmin vain silloin, jos joka arpa voittaa. Silloinkin voitto on yleensä joku kynän tynkä tai mainoslippalakki. Riemuitse niistä sitten.

Vahva koukkuni on kiinnitettynä Velvet – muotitalon tarina -Tv-sarjaan. Pahat ovat vierotusoireeni, kun Velvet jäi juuri tauolle. En edes tiedä, koska piinani loppuu ja saan tietää, saiko Ana tytön vai pojan ja pystyykö hän vastustamaan petollisen ihailijan naimatarjousta. Ja koska selviää, että Albert onkin elossa?

En ole tullut riippuvaiseksi Kauniit ja rohkeat- sarjasta, en Salkkareista enkä Uudesta päivästä. Paha olisi ollutkin koukuttua. Kauniita ja rohkeita olen katsonut aikoinaan joskus sivusilmällä äitini seuraksi. Tästä on vähintäänkin pitkälti toistakymmentä vuotta. Vieläkö sitä muuten näytetään? Salkkareita en ole koskaan katsonut. Uutta päivää ajattelin ruveta seuraamaan, kun se aikoinaan alkoi. Katsoin kolme ensimmäistä jaksoa. Se riitti. Oli jo puolet liikaakin.

Lämmöllä muistelen sitä vastoin Dallasta ja Dynastiaa joskus kai 70-80-luvulla? Kuka muistaa?

Velvetissä on sama perusasetelma kuin näissä muinaisissa suosikkisarjoissani. Pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä! Ei mitään sekamelskaa.

Lähtökohtana on rikkaan muotitalon omistajan Albertin rakkaus köyhään talon ompelijaan, Anaan. Heidän onnensa tielle, alussa salaisen, on tullut mutka toisensa jälkeen. Kuten rakkaussuhteissa yleensä, mutkia he saavat itsekin aikaan. Mutta onhan se nyt jo nimien perusteella selvää, että Ana ja Albert ne yhteen soppii, huomenna (toivottavasti) pannaan pussauskoppiin.

Tämä on ihan kaikkinensa hyvän sadun asetelma. Kyseessä on aikuisten satu. Siihen voin uppoutua olemalla rakastavaisten puolella. Uskon vahvasti, että tässä käy kuten hyvissä saduissa yleensä: paha saa palkkansa ja hyvä voittaa. Oikeassa elämässä välttämättä ei näin käy. Sielua ruokkii, kun edes telkkarin kautta saa tätä kokea. Siis jos saa. Lopustahan en tiedä.

Mutta nyt olen siis pahassa pulassa, kun tiistai, keskiviikko ja torstai-iltoina ei tulekaan Velvettiä.

Jonkinasteisena sijaistoimintana olen ruvennut pelaamaan nettipasianssia kännykällä. Kuopus sen minulle neuvoi. Ovatkin elämäni ensimmäisiä pasianssipelejä. Eipä ole tullut edes nuorena niitä kokeiltua. Olen siis vähintään hieman jälkeenjäänyt. Jonkinnäköisestä aiheeseen hurahtamisesta kertonee se, että kello oli 01.41 eräänä yönä, kun sain ensimmäisen pelin läpi. Hyvä minä!

Eivät korvaa pasianssit, eivät sanajahdit eivätkä muutkaan pelit tärkeimmän puutetta. Eivät edes Poirotit!

Kiltit telkkarisedät! Tuokaa Velvet pian takaisin!

Näin pyytää Anjakaarina, joka lupaa sitten olla kiltisti!