Taikahuilu soi jälleen Tampereen Oopperassa

Jotkut asiat säilyvät hyvinä vuosisatoja. Näin on käynyt W.A. Mozartin oopperalle Taikahuilu. Sen kantaesitys oli 1791 Wienin Wiednertheaterissa. Suomen kantaesitys oli Suomalaisessa teatterissa 1878. Vuonna 2011 Tuomas Parkkinen ohjasi teoksen Tampereen Oopperassa ensimmäisen kerran ja tänä vuonna toisen kerran. Pääsolistit ovat vaihtuneet.

Parkkisen opastamana pääsen 1930-luvun Las Vegasiin. Hyvä juttu. Sielläpä en ole ennen ollut. Olen vallan viehättynyt Tinde Lappalaisen lavastuksesta sekä Elina Vätön esteettistä silmääni hivelevistä, kauniin värisistä puvuista.

Mistä siis tässä oopperassa on kyse? Mistäpä muusta kuin rakkaudesta. Ei ole tosielämässäkään rakkauden kohteen valloittaminen aina helppoa. Ehkä se ei kuitenkaan koskaan ole näin vaikeaa kuin Taminolla, jota Tuomas Katajala roolittaa.

Tamino joutuu monenlaisiin koettelemuksiin ja seikkailuihin yrittäessään pelastaa rakkauden kohdettaan Paminaa, jota esittää Tuuli Takala.

Tuomas Katajala valloittaa minut heti ensimetreillä laulutaidoillaan. Eipä ihme, että hänen mainitaan kuuluvan kansainvälisesti menestyneimpiin tenoreihimme. Nicholas Söderlundin bassoa Sarastona kuuntelen nautiskellen. Tuuli Takala saa laulujensa kautta vahvasti esiin eri tunnetiloja. Ooppera on minusta ihan mahdottoman vaikea laji. Pitää osata paitsi erinomaisesti laulaa, myös viestittää laulun kautta tunnetiloja. Kaiken päälle on osattava näytelläkin. Tuuli Takala onnistuu tässä kaikessa sydäntä sykähdyttävästi.

Taminon kanssamatkaaja Arttu Katajala linnustaja Papagenona on veikeän hauska vekkuli niin lauluineen kuin näyttelijätaitoineen. Voi kun kuitenkin toivoisin, että säästyisin näiltä seksistisiltä vihjauksilta! Papagenokin haluaa vain ”syödä, juoda ja n… nukkua”. Ja yleisö hörähtää. Ilmeisesti kaikki muut paitsi tämä tiukkanutturainen täti. Toiveeni ei siis voi koskaan toteutua. Papagenokin saa lopulta vierelleen Papagenan, kun uskaltaa lupautua vanhaksi eukoksi naamioituneelle Papagenalle.

Kuten oikeassakin elämässä on lavalla niin hyviä kuin pahoja ihmisiä ja joitakin siltä väliltä. Jaakko Kortekankaan esittämä Monostatos tuo mieleeni ajankohtaisesti naapurimaamme valtiaan. Hänkin yrittää saada haluamansa, ellei hyvällä, niin väkisin. Monostatos ei siinä onnistu, vaan saa ansionsa mukaan. Voisiko tämän nähdä ennusmerkkinä?

En muista aikaisemmin olleeni oopperassa, jossa esityskielenä on suomi. Ihan vaikeuksitta suomi ei minusta välillä musiikkiin taivu. Myös puheosuuksia on harvinaisen paljon. Toki tekstitys on myös lavan yläpuolella, mikä onkin toisinaan tarpeen. Mozartin musiikki on vaihtelevaa ja jotenkin helponkuuloista tällaiselle harrastelijalle.

Taikahuilu tunnetaan Yön kuningattaren aariasta. Suvi Väyrynen esittää sen taidolla ja ilmeikkäästi. Ehkä lisää voimaa lauluun kaipailen, mutta enhän ole asiantuntija. Hauskan hupaisaa on, että jossain kohtaa Yön kuningattaria onkin yhdeksän, peräkkäin ja vierekkäin, kaikki samanlaisessa upeassa mustassa asussa.

Ilman Tampereen Fillharmoniaa ja Tampereen Oopperan kuoroa ja  lapsikuoron solisteja Taikahuilu ei voisi toteutua. He tekevät oman osansa musiikillisesta nautinnosta.

Väliajalle olen tilannut Oopperan leivoksen, vaikka tilatessani en tiedä, mitä se sisältää. Se osoittautuu oopperansa näköiseksi: mansikanpunaista päällistä, juustoa ja pohjalla tanakampi taikina. Kruununa marenki. Hyvältä maistuvaa.

Kolme tunnin ilta sisältää Mozartin upeaa musiikkia, nautittavia ja hauskojakin esityksiä ja ajattelun aineksia. Mikä lienee Taikahuilun sanoma? Yhtään en tiedä, mitä Mozart tai oopperan asiantuntijat sanovat. Minä kuitenkin arvelen, että sanomana on rakkauden voima, peräänantamattomuus, yhteistyö ja että hyvä voittaa pahan. Aina. Lopulta.

Mitä mieltä oopperasta on seuralaiseni, aviohenkilöni? ” Ensimmäinen puoli oli kuiva ja pitkäveteinen, mutta toinen puolisko oli kiinnostava”. Ihan hyvä arvio henkilöltä, joka ei pahemmin pidä oopperoista. Esityksen pituutta minä vähentäisin puolella tunnilla. Mistä ja miten, en tiedä. Tuskin se on mahdollistakaan

Ensi-illassa Iso Sali on vain noin puolillaan. Missä on yleisö? Vieläkö korona pitää kotona? Maskit toki ovat käytössä. Halpaa huviahan ooppera ei ole, mutta Tampereella siitä joutuu maksamaan vain kerran vuodessa. Hyvää mieltä tuottava esitys antaa voimaa arjen ikäviinkin asioihin.

Esityksen kuvat Tampere-talo/ Petri Nuutinen