Eilen sain nauttia harvinaisesta herkusta Tampere-talossa. Telemanin oopperoita en muista nähneeni enkä kuulleeni, vaikka niitä hän sävelsi aikoinaan oletettavasti useamman kymmenen.

Saksalainen Georg Philipp Teleman (1681-1767) sävelsi barokkiooppera Orpheuksen 1700-luvulla ja se esitettiin ensi kerran konserttiversiona Hampurissa 1726. Oopperan koko nimi oli Rakkauden ihmeellinen pysyvyys eli Orfeus. Syystä tai toisesta oopperan käsikirjoitettu partituuri oli hukassa yli 200 vuotta ja löytyi uudelleen vasta 1900-luvun lopulla.

Sibelius-Akatemia toteutti oopperan ja toi sen meidän Tamperelaistenkin iloksi. Ensimmäinen toteutus oli Helsingissä syyskuussa. Kyseessä oli Suomen ensiesitys.

Sibelius-Akatemian oopperaorkesteri aloittaa soiton melodisin ja rauhallisin sävelin. Sävelkulku on koko esityksen ajan minun korviini melodista, jopa leppoisaa. Traagisemmatkaan tapahtumat eivät välttämättä nosta volyymia. Väliajan jälkeen on tosin joitakin ärhäkkäämpiä sävelkulkuja. Vähäisen ymmärrykseni mukaan oopperaorkesteri soittaa mallikkaasti. Kuuloni noukkii musiikista useamman kerran harppumaisen, kauniisti helisevän äänen. Harpun ääni se ei varmaankaan ole, mutta joku sen tyylinen. Ei sentään kai lyyra? 

Heti alkukohtauksessa tulee esiin kolmoisdraama: kuningatar Orasia (Leila Saari) rakastaa Orpheusta (Sakari Topi). Orpheus puolestaa rakastaa Euridiceä (Maija Rautasuo), jolta hän saa vastarakkautta.

Rakkaus saa ihmisen tekemään kummia temppuja oikeassakin elämässä, saati sitten oopperassa. Orasian toiveesta käärme tappaa Euridicen. Orpheus onnistuu lyyran soitollaan saamaan luvan rakastetun hakemiseen Manalasta. Nouto epäonnistuu Orpheuksen kärsimättömyydestä johtuen. Orasia toivoo nyt saavansa Orpheuksen rakkauden. Kun näin ei käy, Orasian kosto on väistämätön, Orpheus saa kuolla. Että rakkaus saisi vihoviimeisenkin  uhrinsa, Orasia tekee itsemurhan.

Tässäpä oopperan kreikkalaiseen mytologiaan pohjaava juoni pääpiirteissään.

Leila Saaren Orasia laulaa kauniisti. Sopraanon korkeatkin äänet tulevat kirkkaina. Äänen laatu ei heikkene edes, kun hän laulaa lavalla selällään maaten, mitä ihmettelen. Lavaliikehdintä täydentää roolisuositusta. Orasian palvelijatar Ismene (Maja Burggraaf) laulaa heleästi ja esittää palvelijatarta nöyrän alistuvasti, kuten rooliin kuuluu.

Orpheus vaeltelee lyyraansa soitellen kuin musikantti ikään. Sakari Topin Orpheukselle olisin kaivannut etenkin esityksen alkupuolella bassobariton äänen lisäksi enemmän koko kropalla ilmehdintää. Kai se nyt jossakin ulospäinkin näkyy, kun rakastettu tekee kuolemaa ja kuolee? Heti perään minun on sanottava, että väliajan jälkeen asiassa tapahtuu paljon paranemista. Olen monesti sanonutkin, että oopperalaulajalla on vaativa ammatti: täytyy osata paitsi laulaa myös näytellä. Heti siinä ei voi olla mestari.

Opheuksen ystävä Eurimedes (Wille Enckell) myötäilee ja kuuntelee ystäväänsä.

Joona Juntusen Pluto, Manalan Kuningas on oikea helmi roolissaan! Bassobaritoni kaikuu ja liikehdintä on sopivan voimallista. Punainen väri ilmentää minulle Manalan kauhuja. Kuninkaan apuna Karoliina Hautalan Ascalax hoitaa kuolleet, ainakin Manalaan.

Monen laulajan kohdalla äänet kuuluvat turhan hiljaa. En tiedä sitten, onko kyse äänestä vai äänen toistosta. Istumapaikastani se tuskin johtuu, kun istun etupermannolla.

Sampo Pyhälän suunnittelema lavastus saa minulta runsaat kehut. Vinottainen lisälava mahdollistaa hyvän näkyvyyden silloinkin, kun lavalla on useampia ihmisiä. Kannen avulla Manalan saa tarvittaessa piiloon. Pia Lasosen pukusuunnittelussa silmiäni hivelevät muun muassa nymfien pukujen toisiinsa sointuvat värisävyt.

Oopperan on ohjannut Vilppu Kiljunen. Roolihenkilön kuolema ja etenkin se, miten ruumis saadaan pois lavalta, saattaa olla usein näyttämöllä haastavaa. Kiljunen toteuttaa sen luovasti niin, että Ascalax heittää valkoisen kankaan Euridicen päälle ja tämä kävelee kuolleena ruumiina talutettuna pois lavalta. Manalaan. Toimii hyvin. Muistojeni kameraan olen tallentanut upeat joukkokohtaukset, esimerkiksi vainajien luikertelut Manalassa tai Manalasta. Siinä näyttävyydessä edesauttoi varmaan myös lavastus ja valaistus.

Olipa mielenkiintoista ja nautittavaa olla katsomossa! Monia, toivottavasti kaikkia, tässä oopperassa esiintyneistä tulen vielä tulevina vuosina kuulemaan ja näkemään lavoilla.

Loppukumarrusten jälkeen seuraa vielä ”loppunumero”. Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen professori ja oopperan solisteja, orkesteria ja kuoroa johtanut Markus Lehtinen esiintyi viimeistä kertaa. Sen kunniaksi hänet seppelöitiin Kaikkein Korkeimmaksi Nymfiksi! Onnea!

Valokuvat Tuomas Tenkanen, paitsi loppukiitoskuva Reijo Hietanen

Tiedot tekijöistä ja esiintyjistä on kuvattu käsiohjelmasta

Lippu Tampere-talosta