Tartuin kirjastossa Anne Kauhanen-Simanaisen kirjaan: Vanhene rohkeasti – Opas arvokkaaseen vanhenemiseen.
Suoraan sanoen kiinnostukseni herätti tuo kirjan nimen loppuosa ”arvokas vanheneminen”. Nyt olen lukenut kirjan, aika tarkastikin, enkä vieläkään tiedä, mitä arvokkaalla vanhenemisella tarkoitetaan. Ja suoraan sanoen: en voisi vähempää välittää!
Nykysuomen sanakirjan mukaan arvokas tarkoittaa kallisarvoista, tärkeää tai arvossa pidettyä, kunnioitettavaa tai arvokkuutta osoittavaa, juhlallista, vakavaa. Siis kallisarvoista vanhenemista? Arvossa pidettyä vanhenemista? Juhlallista vanhenemista?
Kun itseltäni kysyn, niin näitä adjektiiveja en pidä itselläni tavoiteltavana. Toki toivon, että jokaista ihmistä kunnioitetaan ja arvostetaan, on ikä mikä tahansa. Ehkäpä kirjoittaja haluaa viitata siihen, että ikääntyneitä ei välttämättä arvosteta. Mutta minusta se ei ole sama kuin arvokas vanheneminen. Arvostettu vanheneminen on pikemminkin silloin kyseessä.
Ikäsyrjinnästä kirjoittaja jossakin kohtaa puhuukin. ”Silloin, kun käsitykset ikäihmisistä ovat ennakkoluuloisia tai stereotyyppisiä eikä heitä nähdä yksilöinä, on kyse ikäsyrjinnästä. -----Ikäsyrjintä voi olla niin itsestään selvää, että sitä ei ole helppo havaita yhteisössä”. Varmasti näinkin. Toisaalta olen havainnut sitäkin, että joku ikääntynyt saattaa koko ajan olla vainuamassa ikäsyrjintää tai siitä yleisellä tasolla valittamassa. Miksi pilata päiviään asiasta valittelemalla, kysyn vain.
Gene D. Cohenin jäsennys elämän jälkipuoliskon vaiheista on seuraavanlainen:
· uudelleenarvioinnin vaihe keski-ikäisenä 40-65- vuotiaana
· vapautumisen vaihe 50-vuotiaasta 80 vuotiaaseen
· yhteenvedon aika kuusikymppisestä 80-90 vuotiaaseen
· kerran vielä- vaihe eli encore- vaihe, joka vie elämän loppuun
On vaiheita on. Miten ne näkyvät, mitä pitävät sisällään itsekullakin ja missä iässä, lienee yksilöllistä.
”Jos suhtautuu elämään myönteisen uteliaasti, sen voi nähdä ihmeitä täynnä olevana löytöretkenä”. Tämmöistä asennetta arvostan. Vaikka totta puhuen, ei sitä aina itseltäni löydy. Joskus kumminkin.
Vanhuuteen voi valmistautua
· vapautumalla esim. luutuneista asenteista ja ympäristön vaatimuksista
· varustautumalla tiedollisesti, taloudellisesti ja terveydellisesti
· vaikuttamalla ympäröivään yhteiskuntaan
Ensimmäinen kohta lienee helpoin, vaikka ei sekään yksinkertainen. Terveyteensä sitä vastoin ei voi aina vaikuttaa. Pientä taitaa olla mahdollisuus yhteiskuntaankin vaikuttaminen ellei ole hyviä kanavia.
Totta puhuen, ihan hyvää asiaa kirjassa vanhenemisilmiöistä on, joskaan ei paljonkaan uutta auringon alla.
Kirjassa puhutaan, aivan oikein, vanhenemisen yksilöllisyydestä. Siinä kritisoidaan myös eläkeläisten niputtamista yhtenäiseksi ryhmäksi. Mutta mitä tekee kirjoittaja?
”Nykyiset ns. mummot ovat olleet aikansa radikaaleja, kannattaneet vapaata seksiä ja vapaata kasvatusta, interreilanneet ja marssineet mielenosoituksissa, kuunnelleet rock-musiikkia. He ovat rikkoneet rajoja ja maksaneet myös omista virheistään.”
Ai, että tällaisiako me mummot olemme olleet? Olen jossakin määrin eri mieltä. Mihin unohtuivat yksilölliset erot? Eivät nuoretkaan ihmiset ole samasta muotista valettuja. OSA nykyisistä mummoista on nuorena varmaankin näin toiminut. Itse en tunnista itseäni mistään kohdasta. Elämäni ainoassa mielenosoituksessakin olen ollut eläkeiässä. Omista virheistäni olen toki saanut maksaa. Kuka muu niistä olisi puolestani maksanut?
Mitä vielä arvokkuuteen tulee, niin aion vielä yhdeksänkymppisenä rollaattorimummonakin (jos elän) toteuttaa tämän runon toivetta. Siitäkin huolimatta, että en pidä jäätelöstä.
Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi
älä tietyssä asemassa olevaksi,
niin olet vapaa tällaisenakin
kevätpäivänä istumaan tavaratalon
rappuselle syömään tötteröjäätelöä
Helena Anhava
