Jos menee bussipysäkin katoksen alle, heti vanhat naisihmiset alkavat armottoman höpöttämisen. Parempi pitää väliä katokseen.

Näin kirjoitti yleisönosastoon nimimerkki Yksityisyys.

Tunsin piston sydämessäni. Minuako tuo tarkoittaa? Sitten muistin, että harvoin sentään kaupunkibussilla kuljen enkä ensi hätään ainakaan muista, että olisin kovasti höpötellyt. Mutta kuka sitä nyt kaikkea edes muistaisi.

Tunnustan, että monessa paikassa sitten kyllä höpötän tuiki tuntemattomillekin. Omasta mielestäni en kyllä höpötä, enkä armottomasti, vaan ihan vaan juttelen. Jos toinen jatkaa juttua, siitä voi syntyä pitempikin rupattelu, jos tilanne sallii.Tällaisia paikkoja ovat erilaiset jonot, odotusaulat, kaupat, pitkän linjan bussit, junat, konserttien ja teattereiden väliajat ja monet muut paikat. Jos kaupunkibussilla menen, saatanpa sielläkin häiritä vieressä istujaa juttelemalla. Tätä vieraiden lähestymistä tapahtuu, paitsi kotimaassa, myös ainakin Belgiassa, jossa Esikoinen on jokusen kerran minua etsinyt kaupasta kysellen, joko taas jäin smool tookkaamaan.

Monia mielenkiintoisia keskusteluja olen käynyt, etenkin junissa tai lentokoneessa, joka omasta tai kanssamatkaajan aloitteesta. Muinaisina vuosina junakeskustelusta sukeutui seurustelusuhdekin. Yhden tuttavani junatuttavuus johti monikymmenvuotiseen avioliittoon, joka jatkuu edelleen. Etenkin haku päällä oleville sinkuille höpöttämistä siellä sun täällä voin siis suositella.

Minun sisälläni asustaa lisäksi Täti Kukkahattu, jolla on kova halu puuttua asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Saatan nähdä avun tarvetta sielläkin, missä sitä ei ole. Yhdellä Tallinnan reissulla melkein olin järjestämässä taluttajaa ilmeisesti sairaalle, huonosti kävelevälle, vanhalle miehelle, kun hänen vaimonsa ei näyttänyt yhtään välittävän. Viime mainittua tietenkin syvästi paheksuin. Viisaammat sitten valistivat, että väkijuomissahan tuo oli. Viime viikolla sentään eksyksissä olevan näköinen, ympärilleen tähyilevä rollaattorinainen ihan oikeasti tarvitsi apua kauppakeskuksessa.

Kerran Jyväskylän junassa jouduin koko matkan tahtomattani kuuntelemaan nuoren tytön puhelua. Kuulin, että toisessa päässä oli mies, eikä hän vaikuttanut keskustelusta päätellen isältä eikä lehtimyyjältä, ei edes kaverilta.  Päätelmäni oli, että kyseessä oli mustasukkainen, omistushaluinen poikaystävä. Kun poistuimme peräkkäin junasta, oli siinä ja siinä, että en antanut Tädin neuvoa: Jätä ajoissa tuo tyyppi! Siitäpä tyttö olisi ilahtunut ja vieläpä heti tehnyt niin. Eikö vain?

Mies, joka meillä asuu, väittää, että höpötän itseksenikin. Kerran väitti jopa kuulleensa juttuani ulkoa eteiseen asti. Myönnetään, että ehkä joskus ajattelen ääneen. Toissapäivänä arvelin näin käyneen salilta portaita alas mennessäni. Vilkaisin taakseni ja totesin nuorelle naiselle: Katsoin vain, tuliko siellä joku, kun saatoin puhua ääneen. Nuoret ovat fiksuja, kuten olen aiemminkin todistellut. Tämäkin nuori sanoi: Eiköhän kaikki niin tee.

Kanssakulkijoiden onni lienee, että en minäkään sentään aina ole höpötyspäällä. Taitaa olla jopa niin, että enimmäkseen ihmiset saavat sentään olla rauhassa. Ainakin minulta. Nimimerkki Yksityisyys sai minut kuitenkin miettimään, miten tavallista lienee, että ihminen kärsii vieraan kontaktiyrityksestä. Jopa siinä määrin, että kirjoittaa siitä yleisönosastoon. Olisiko tässä syytä kokonaan vaieta?