Näin sanaili Vanha kansa. Tuomaan päivä oli maanantaina ja samalla oli talvipäivän seisaus. Päivä senkun rupeaa pitenemään. Taisi pidentyä jo minuutin ensimmäisenä päivänä.

Meillä tässä kahden hengen huushollissa ei vielä työhousut, joita tässä arvelen tarkoitettavan, maanantaina naulaan joutaneet. Siivousta ja muutakin pientä puuhastelua on ollut sen jälkeenkin. Mutta mikä hätä meillä.

Tämän joulun alla olen jostakin syystä monesti ajatellut, miten ihmeessä äiti ja isä pystyivät/jaksoivat omien ansiotöidensä ohella järjestämään joulua kuusihenkiselle perheelle. Työviikon pituuskin oli muistaakseni 45 tuntia ja äidillä sairaanhoitajana kolmivuorotyö. Kystä tietysti piti olla kyllä, kun oli pohojalaanen emäntä. Ei ollut pakastimia ei edes jääkaappia, jossa ruokia ennakkoon valmistaa ja säilyttää. Oli kellari ja kylmä uloin eteinen.

Eivät olleet kaupat auki iltamyöhään, joskaan niitä ei siinä maalaispitäjän (nykyään kaupunki !) keskustassa monta ollutkaan. Kaikki jouluruoat piti tietysti tehdä itse aasta alkaen. Ei niitä valmiina saanut kuten nykyään. Ja niin vain joulun viettoon päästiin kaikin perinteisin menoin.

Joulukuusi kuului aina asiaan. Joka joulu se ei näköjään olisi voinut kisailla kauneimman joulukuusen tittelistä. Mutta eipä tainnut siitä traumoja jäädä. Vaikka kuka senkään tietää.

Joulusiivot tehtiin suursiivousmalliin. Matot tietysti lumihangessa hakattiin. Usein vietiin ulos pakkaseen sohvan istuintyynytkin. Siihen aikaan käsittääkseni jokaisen itseään kunnioittavan emännän piti siivous komeroita myöten tehdä. Martat eivät olleet vielä sanomassa, että kaappeja ei tarvitse siivota, ellei niissä aio joulua viettää. Hohhoijaa. Oikein rupeaa rasittamaan pelkkä ajattelu.

Äiti teki paljon itse lahjoja. Neuloi tumppuja ja sukkia ja puseroita. Ompeli esimerkiksi yöpukuja. Teki nukkeja. Ja kaikki tämä joskus sen jälkeen, kun me olimme jo yläkerrassa yöpuulla. Varsinaisia yötöitä.

Joululahjasukkia tukinuorelleni kutoessa muistelin, miten yhtenä jouluna vielä aattona kudoin itsekin nukelle lahjaksi kaulaliinaa. Sitä en muista, ehtikö se pakettiin. Sen verran iso olin, että kutoa osasin. Sen verran olin pieni, että nukeilla vielä leikin.

Joulupukit olivat monesti kovin eri näköisiä kuin nykyään. Tuossa kuvassa olevalla pukilla oli lamppu, jonka hän sytytti välillä toiseen silmään. Villi juttu. Mistä lie keksinyt. Joulupukki kävi meillä vielä, kun vanhemmat sisaret olivat jo kohtuuvanhoja. He sitten arvailivat, kuka tuttu partiopukin tamineissa olikaan. Mahtoivatko osua oikeaan, en muista.

Joulupäivän aamuna oli noustava seitsemäksi joulukirkkoon. Ei siihen aikaan keskenkasvuiset kakarat voineet sanoa, että enpäs lähde vaan nukun. Ei ainakaan meillä. Matkaa ei ollut onneksi kuin kilometrin verran kävellen. Kyllä väsytti. Kirkossa yleensä sitten hikosi, etenkin jos oli täytynyt pukea kunnon pakkasaamun malliin. Niin kuin usein oli. Mutta kirkosta tultua sai mennä sänkyyn lukemaan joululahjakirjaa. Se oli parasta.

Jouluna oli lunta kuten aina talvisin. Tietysti. Tässä olemme me tytöt kotiapulaisen kanssa lumihommissa. Minä olen toiseksi nuorempana (tai kolmanneksi vanhimpana) istumassa kuvassa vasemmalla. Arvelen olevani 5-6-vuotias. Lumilinna pilkistää taustalla. Päiväkodeista ei meilläpäin silloin mitään tiedetty, josko paljon muuallakaan 50-luvulla. Kotiapulaiset tulivat kyllä tutuiksi.

Myöhästynyt hatun nostoni vanhemmilleni, jotka pitivät huolen, että meillä oli lapsuudessa oikeat joulut! Samalla nostan hattua kaikille muillekin vanhemmille, jotka jotain kuusikymmentä - seitsemänkymmentä vuotta takaperin (jestas, miten hirveästi aikaa!)  järjestivät lasten jouluja nykypäivää hankalammissa oloissa. Hatun noston ansaitsevat myös ne nykyajan vanhemmat, joilla syystä tai toisesta joulun valmistelu lapsille ei ole ollut helppoa.

 

ILOA JA LÄMPÖÄ JOKAISEN JOULUUN!

TOIVEIKASTA UUTTA VUOTTA! OLKOON SE TÄTÄ VUOTTA VALOISAMPI!

 

 

 

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla