Tutustuimme opiskeluaikanani samassa kesätyöpaikassa seitsemänkymmentä luvun alkupuolella. Ystävystyimme. Tapailimme suhteellisen usein. Ystäväni, sanon häntä tässä vaikka Liisaksi, asui myös Tampereella. Ensin hän asui miehensä kanssa ja myöhemmin lapsiakin perheeseen syntyi. Perhe muutti jossakin vaiheessa pääkaupunkiseudulle. Niin kuin usein välimatkan lisääntyessä käy, yhteydenottomme harvenivat. Soitto joskus, tapaaminen vielä harvemmin. Muistan kyllä yöpyneeni joskus heillä, kun olin jossain koulutuksessa Hesassa. Se, mikä oli varmaa, oli joulukortin lähettäminen puolin ja toisin. Liisan kortit olivat aina itsetehtyjä.

Liisan perhe vietti paljon vapaa-aikaa mökillä, vaikka sinne oli pitkä matka. Ihailin heidän jaksamistaan reissata pienten lastenkin kanssa. Muistan, kun yhtenä kesänä soittelin, Liisa kertoi istuvansa mökin terassilla auringossa varpaankynsiään lakkaamassa. Sitä jää mieleen kaikenlaisia hassuja yksityiskohtia.

Eläköidyimme kuta kuinkin samaan aikaan, olimmehan jokseenkin saman ikäisiä. Tapaamiset vähän lisääntyivät. Kun kävin Helsingissä, soitin toisinaan Liisaa seurakseni taidenäyttelyihin, lounaalle tai kahville. Aina oli mukava nähdä sekä kuulla että kertoa kuulumisia. Liisa oli elämänmyönteinen ja rauhallinen. Aina lähdin tapaamisista hyvillä mielin ja virkistyneenä.

Viimeinen tapaaminen oli lyhyt. Liisalla sattui olemaan sovittuna samalle päivälle jo lounastapaaminen. Me joimme sitten vain kahvit rautatieasemalla. Yleensä iloinen Liisa oli jotenkin väsähtänyt ja entisestään laihtunut. Joistakin vaivoistaan, joiden takia oli lääkärissäkin käynyt, hän kertoili.

Viime joulun joulukortteja pois laittaessani totesin, että Liisalta ja mieheltä ei ollut tullutkaan korttia. Ihmettelin. Mietin, onko hän sairastunut.

Eilen soitin Liisan numeroon. Puhelimeen vastasi Liisan aikuinen lapsi, jonka olen nähnyt vain lapsena. Ei, en voi saada Liisaa puhelimeen. Liisa on kuollut. Vakava sairaus, mietin. Ei, vaan tapaturma. Tulipalo. Entä, miten Liisan mies voi? Kuoli samassa tulipalossa.

Eikä! Mitään näin hirveää en olisi osannut kuvitella. Hiljaiseksi vetää.

Puhelimeen vastannut omainen lähetti minulle vielä tarkat tiedot, miten löydän Liisan, miehen ja aikaisemmin kuolleen perheenjäsenen haudan. Samoin hän laittoi yhteystietonsa, jos haluan vielä jotain kysellä.

Kysymyksiä tuli tosiaan vielä mieleen puhelun jälkeen. Joihinkin kysymyksiin sain vastauksen, kun etsin netistä lehden, jossa kerrottiin tulipalosta. Silti mietityttää. Ehkä en kuitenkaan enää rasita Liisan omaista kysymyksilläni. Olenhan kuitenkin sivullinen.

Tapahtuma järkyttää. Outoa olisi ellei järkyttäisi. ”Kaikkihan täältä lähtevät. Ei tänne ole kukaan jäänyt.” Näin sanoi usein puolitoistavuotta sitten haimasyöpään kuollut ystäväni sairastamisaikoinaan. Lohdutteli minua ja itseään.

Yksi ihmissuhde elämässäni on taas tullut päätökseen.  Mukavat muistot yhdessäolosta jäävät kuitenkin elämääni. Ne eivät kuole.

Tapahtunut muistuttaa elämän haavoittuvuudesta. Varma voi olla vain tästä hetkestä. Huominen on hämärän peitossa, jopa seuraava hetki.

Palovaroittimiemme toimivuuden tarkistin kuitenkin heti saman tien.