Eräänä perjantai-iltapäivänä sauvailen jossakin lähitienoilla. Vastaan tulee 8-10 vuotias koulupoika reppu selässä. Kauniisti silmiin katsoen hän hymyn kera ilman sarvia ja hampaita sanoo: Hei! Niinpä minäkin, hieman yllättyneenä tosin, vastaan: Hei. Toivottelemme vielä toisillemme mukavaa viikonloppua.

Jatkan matkaani hymy huulilla. Mahottoman mukava koulupoika.

Illalla katson äänittämäni ohjelman sosiaalisesta pääomasta ja ihmissuhteiden tärkeydestä. Joku siinä kertoo, miten kerrostalon rappukäytävässäkään ei naapureita tervehditä.

Lamppu syttyy päässäni!

Päätän seuraavalla sauvailulenkilläni morjestaa jokaista vastaantulijaa.

Lauantaiaamuna heti kotiportillamme tapaan yhden naapurin. Tervehdimme ja vaihdamme muutaman sanan auraamattomasta kadusta. Häntä en kuitenkaan laske tähän kokeeseeni mukaan. Ei tuttuja lasketa.

Saan sauvailla monia satoja metrejä ennen kuin ensimmäiset ihmiset tulevat vastaan. Keski-ikäinen pariskunta, jotka puhuvat äänekkäästi jotakin itselleni vierasta kieltä. Ajattelen jo mielessäni, että pakkoko minun on tänään tätä koetta tehdä. Ehtii sitä vaikka huomennakin. Kun tulemme vastakkain toivottelen kuitenkin hyvää päivää. Vaimo hymyilee, katsoo silmiin ja vastaa hyvän päivän toivotuksilla, mies jatkaa minuun katsomatta vieraskielistä juttuaan. Siis 50 prosentin onnistuminen!

Seuraava tulija on tupakkaa polttava partamies, joka tuimana tuijottaa maahan. Sisuni menee kaulalle enkä sano mitään. Vaitonaisena ohitan pian hänen jälkeensä tulevan nuoren naisenkin.

Eihän tästä nyt mitään tule, manailen itselleni. Ei tää nyt näin vaikeeta voi olla. Ryhdistäydy hyvä nainen!

Siitä lähtien tervehdin hymyillen jokaista vastaantulijaa. Ihan sama, miltä hän näyttää tai minkä ikäinen on tai tuleeko yksin tai kaksin. Sanon joko Hei tai Terve tai Mukavaa lauantaita tai mitä milloinkin.

Vielä kerran rupean epäilemään rohkenenko tervehtää. Bussipysäkillä näyttää olevan kaksi mustiin pukeutunutta hahmoa. Sijainnista päättelen, että he eivät ole samaa seuraa. Miten minä nyt heitä tervehdin? Kumpaa katson? Miten molempia voin katsoa? Hidastan kulkuani. Otan valokuvankin. Ja kas vain. Bussi tulee ja noukkii heidät kyytiinsä ennen kuin ehdin kohdalle. Olematonta märehtimistä meikäläiseltä! Sen kun vaan olisin mennyt ja tervehtinyt!

Olin ajatellut laskea, montako ihmistä tulee vastaan, mutta sekoan laskuissa ihan alkuunsa. Jälkikäteen arvelen heitä olleen noin kuuden kilometrin lenkilläni pitkälti yli 20. Ikähaarukka on alta kouluikäisistä minua vanhempiin, ainakin mitä ulkoisesta olemuksesta päättelen. Koiriakin on kolme. Yksi niistä on tipsu, samanlainen kuin Esikoisen koira oli. Tämä tipsu on paljon vaaleampi väritykseltään ja vain neljä vuotta vanha. Jokainen, siis ihan jokainen, vastaa tervehdykseen silmiin katsoen. Useimmat myös hymyilevät. Ai niin. Poikkeus vahvistaa säännön. Kaksi tärkeän näköisenä yhdessä taivaltavaa nuorta aikuista heittää vain suupielestään tervehdyksen eteenpäin katsoen. Se heille suotakoon. Tervehtivät kuitenkin. Olisin minäkin heidän saapikkaissaan itseni tavatessani sivuun katsonut ja ajatellut, että mikä lie huruakka.

Mikä parasta, joidenkin tapaamieni ihmisten kanssa juttu jatkuu vähän pitempäänkin. Omakotitalonsa pihaa kolaamassa olevan miehen kanssa keskustelemme lumen tulosta ja korkeista lumivalleista, joihin ei enää meinaa saada lunta nostettua. Kovin pieneltä se hänen etupihansa näyttääkin. Mustapartaiselta pyöräilijämieheltä kysyn, onko ollut hankala pyöräillä. Hän vastaa: Toisinaan. Ja hiljentää vauhtiaan. On pysähtymässä, mutta minä hölmö jo jatkan matkaa. Äiti kahden lapsen kanssa yrittää pyöräillä lumesta putsaamattomalla kevyellä väylällä. Ei onnistu edes talutus. He siirtyvät sitten ajoradan reunaan. Vaikka keskustelemme äidin kanssa pyöräilyn vaikeuksista näissä oloissa, en huomaa vinkata, että kadun toisella puolella näyttää olevan putsattu pyöräväylä.

Lumisista teistä huolimatta pyöräilijöitä on yllättävän monta. Nuori nainen tarpoo lumessa pyörää taluttaen. Iloisesta hymystä päätellen tilanne ei häntä mahdottomasti rissaa. Hän kertoo menneensä aamulla kuudeksi töihin ja silloin oli voinut ajaa ihan hyvin. Ahaa, tämän aamun lumi on siis tullut sen jälkeen.

Kahden varttuneemman rouvan kanssa riittää juttua pitempäänkin. Keskustelemme muun muassa piikkikengistä. Saan vinkin, missä saa uusittua edullisesti kuluneita piikkejä. Fiksuina ihmisinä he ymmärtävät kehua vanhaa ulkoilupukuani kauniiksi ja kauniin punaiseksi. On kuulemma kivan näköinen valkoista lunta vasten. Kiitos kovasti, rouvat!

Pisimpään juttelen rouvan kanssa, jonka yhytän samaan suuntaan kulkemassa. Hiljennän vauhtini hänen tahtiinsa, kun hän aloittaa jutustelun. Hän on minun tapaani saanut lapsen myöhäisellä iällä. Hänellä kolmikymppinen lapsi on ainokainen, minulla toinen. Ehdimme siinä lasten lisäksi haastella hiihtämiset, järvien ladut, kävelysauvat, piikkikengät ja ties mitä. Kuljemme yhtä matkaa siihen asti, kun hän kääntyy toiselle päin. Erotessaan hän huikkaa, miten kiva on ulkona jutella ihmisten kanssa, kun ei oikein kotiinsa pysty tänä aikana kutsumaan. Niin totta!

Ehkäpä siemen tähän tervehtimiseeni on kylvetty jo brysseliläisestä käytännöstä. Siellä kaupungin ulkopuolella kävelypoluilla tervehditään tuntemattomiakin. Ellen väärin muista niin samoin tapahtuu Saksassa, ainakin siskon asuinpaikkaseudulla Hampurin lähellä.

Eihän se mitenkään vaikeaa ollutkaan! Kun vauhtiin pääsin, niin se sujui kuin leikki. Välillä jo meinasin villiintyä tervehtimään laulamalla. Sain kuitenkin piräteltyä. Kiitokset menevät tietysti näille vastaantulijoille, jotka eivät hämääntyneet oudosta käyttäytymisestäni vaan olivat juonessa mukana. Olipa hauska ulkoilu! Mukavan mukava fiilis jäi pitkäksi aikaa! Olen tuntemattomien moikkaamista satunnaisesti toteuttanut myöhemminkin.

Suosittelen! Tämähän sopisi toteutettavaksi kuin nenä päähän ensi sunnuntain ystävänpäivänä!