Kirjoitukset avainsanalla Mijosvuori

Bussikuski ajaa aika haipakkaa Torremolinoksesta Mijakseen. Mikäpä siinä, mutta mitä ylemmäksi mennään, sitä mutkaisempi ja kapeampi tie on. Autojakin tulee vastaan kohtuullisesti. Turvallisesti pääsemme kuitenkin perille runsaan tunnin kuluttua.

Mijas on yksi Valkoisista kylistä valkoisine taloineen. Mijaksen kylällä on historiaa tuhansia vuosia taaksepäin. Vuonna 1969 se sai historiallis-taiteellisen kylän nimen. Nykyään 1950-luvulta alkanut turismi on kylän pääelinkeino.

Meidän pääkohteemme on Mijas vuori, joka kohoaa kilometrin korkeuteen. Lähdemme kävelemään bussilta vuorta kohti. Aasitaksi on kylässä kovasti turistien suosiossa. Kun maaliskuun lopulla ei ole vielä varsinainen turistiaika, toistakymmentä aasia odottelee kyydittäviään. Maksu olisi 15 euroa ja kahdelta yhteensä 20. Päätämme kuitenkin turvautua perinteiseen apostolin kyytiin. Laulan aaseille lohdutukseksi laulun: ”On aasilla pitkät korvat syntyessään, kuormaa se kantaa selässään… Eivät korviansa hetkauta, mutta, kylläpä ne haisevat.

Matkaseuralaiseni, aviohenkilöni, on etukäteen käynyt hakemassa karttoja Mijas vuoren vaellusreiteistä. Pienen harhailun jälkeen löydämme Mijas vuoren juurelle ja polun päähän.

Muutama satametriä käveltyämme vastassa on valkoinen kappeli, Ermita del Calvario. Pieni, kaunis kappeli on vuodelta1710 . Sitä ovat käyttäneet carmelitamunkit hengellisen elämän harjoittamiseen. Ovet ovat nyt kiinni, mutta kerran viikossa kappeliin pääsee sisälle.

Jatkamme polkua ylöspäin. Jonkin ajan kuluttua vastaan tulee mies, joka on edellämme kulkenut. Olemme vaihtaneet muutaman sanan jo aikaisemmin tämän englantia puhuvan miehen kanssa. Nyt hän kertoo kääntyneensä takaisin, koska ”reitti on hyvin, hyvin vaikea ja polku hyvin, hyvin kapea”.

Sisukkaita suomalaisia moinen kommentti ei säikäytä. Kun vaeltamaan on ryhdytty niin vaelletaan. Jonkin matkaa polku on ihan ok. Mutta. Sitten tulee vastaan meikäläiselle ihan liian pelottavia kohtia: kapeaa polkua, jossa pudotus alaspäin lähellä. Vuorella taitaa aina vielä tuullakin, ainakin Mijoksella. Harvat haituvani melkein lentävät taivaan tuuliin. Kuljen niin kaukana reunasta kuin ikinä mahdollista. Yhden mutkakohdan menen melkein pyllylläni, kun irtosora ei anna kengälle pitoa eikä parempaa vaihtoehtoa ole. Välillä tuumaan, että kääntyisin takaisin, jos en tietäisi siellä olevia hankalia paikkoja. Paras vaan odotella parempaa edessäpäin.

Onneksi mies osti Torremolinoksessa minulle teleskooppikävelysauvat. Maksoivat vain 15 euroa, suoraan Finlandiasta kuulemma. Omat sauvani majailevat kotona, kun olemme liikkeellä vain käsimatkatavaroin. Sivumennen sanottuna, mies saa tuotua sauvat kotiin käsimatkatavarana. Se vaatii kyllä turvatarkastuksessa vahvistuksen esimieheltä.

Seuralaiselleni tämä reitti on ihan lasten leikkiä. Hän on Kuopuksen kanssa mennyt aikaisemmin Espanjassa sellaisia reittejä, että kuvia katsoessa minua on melkein huimannut. Huimapää mikä huimapää. Vaikeimmissa paikoissa hän edellä kulkevana neuvoo minua, mistä kautta kannattaa tulla.

Välillä polulla on hyvä pysähtyä, katsoa ympärilleen tai alas kylään ja nauttia maisemista. Kovin tiukassa paikassa en sitä uskalla tehdä, etten vaan horjahda kuikuillessani.

Huh. Selvisin, vaikka olenkin Pelkojänis ja Korkeanpaikan kammoinen. Jos etukäteen olisin tiennyt, millainen vaellusreitti on, en olisi lähtenyt. Onneksi en tiennyt. Nyt on voittajaolo. Mies vitsailee, että seuraavaksi pitää valita vaikeampia reittejä, kun noin hyvin selvisin tästäkin. Joopa joo.

Takaisin bussille kuljemme toinen toistaan kauniimpia pikkukatuja pitkin. Paljon on kukkaruukkuja eri paikoissa. Siinä ne odottavat lämpimämpää kevättä  ja kukkaloistoaan.

Kun vastaan tulee myymälä, jossa on kaikkea kaunista, etenkin värikkäitä kippoja, on ihan pakko jotakin ostaa. Matkalaukun koko panee kuitenkin tehokkaasti rajat ostoksille. Pari pientä kippoa kuitenkin. Yllätyksekseni mieskin innostuu ostamaan kauniit, keraamiset talomme numerot portinpieleen laitettaviksi. Yllätys siinä mielessä, että hän ei ole mikään shoppailija.

Bussissa takaisin Torremolinokseen on eri kuljettaja kuin tullessa. Otamme mutkat hyvin rauhallisesti. Sopii minulle.

Kiitos Mijos! Kiitos kaunis kylä ja etenkin vaellusvuori!

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat