Jokilaivalla hurmaavaan Bernkastel-Kuesiin!

Lähdemme matkaan Traben-Trarbachista pitkin Reinin suurinta sivujokea Moselia. Jokilaiva on kuin paikallisbussi. Kyytiin pääsee monilta laitureilta ja pois voi jäädä vaikka seuraavalla ”pysäkillä”. Onpa vähän kätevää niille, jotka asuvat joen rantamilla.

Enpä tiennyt vielä tässä veneen perässä istuessani, että kohta olen lakiton. Tässä on siis viimeinen kuva kotsastani – ja saattaa olla ainutkin. Surkuhupaisaa on, että en moista myssyä muistanut omistavanikaan, ennen kuin löysin sen reissuun lähtiessäni vaatehuoneen perukoilta.

Tämä tapahtuu veneen etukannella. Istun jopa seinämän vieressä, mutta hupsis vaan, lakki lentää aallokoille. Juu, ei siellä mitään varsinaista tuulta ollut. Päättelimme, että joutsenet tarvitsivat sen pesänsä täytteeksi. Muuta selitystä ei asialle ole.

No, mitäpä siitä. Huoleton on hevoseton mies ja hatuton nainen.

Jokilaivalta on hienot näkymät viiniviljelyksille, joita tuntuu olevan joka paikassa. Totta toki. Viiniviljelyksiä on noin 10 000 hehtaaria Moselin alueella.

Moselin vesi on väriltään vahvan vihreää. Bussikuljettajan mukaan veden puhdistumista on viime vuosina tapahtunut. Uiminen joessa on kielletty vahvojen virtausten ja jokiliikenteen takia. Vaikea usko, että joku tähän veteen hinkuisi, ainakaan selvin päin. Epäonnisia uimareita on kuitenkin toisinaan.

Alitamme jo viisi vuotta rakenteilla olleen maantiesiltarakennelman. Kuvan pylväitä on kymmenen, sillan korkeus on 168 metriä ja koko pituus 1700 metriä. Jaa että mihin tällainen silta tulee johtamaan? Belgian ja Ranskan kautta kohti Frankfurtia. Huikeita rakennelmia!

Reitillemme osuu yksi sulku. Sutjakkaastihan se sujuu. Parin tunnin päästä rantaudumme viehättävään Bernkastel-Kues -kylään.

Että osaa olla kaunista! Aivan sadunomaista. Kuvat puhuvat enemmän kuin kauniimmatkaan selittelyni. Jostakin syystä Hannu ja Kerttu- satu tulee mieleeni. Ihan sopimaton satu siinä mielessä, että minkään pahan en täällä tunne olevan vaanimassa. Yhtään noidan näköistäkään ei näy. Hyväntuulisen oloisia ihmisiä vain.

Kylä on 700 vuotta vanha. Se on suosittu turistikohde, mutta vakinaisia asukkaitakin on kuutisen tuhatta. Eli oikeeta elämääkin täällä eletään. Ylhäällä vuorella olisivat Landshutin linnan rauniot ja luonnollisesti mahtavat näkymät alas. Sinne rauniot jäävät ilman meikäläisen näköhavaintoa. Ainakin tällä kertaa.

Vaikka mitään shoppailua en aio harrastaakaan, kaunis pellavamekko sujahtaa kassiini (toki kassan kautta). Uuden hatun tarvitsen suojaamaan aivojani liikakuumenemiselta. Hatustapa en kerro enempää, kuvasta puhumattakaan. Mistäpä sen voi tietää, millaisia kanavia pitkin joutsenet hattutietojaan hankkivat. Tämän aion pitää itse.

Kuin pisteenä iin päälle, vähän ennen poislähtöämme, astelee torille muutama ihminen korkea ”kepakko” olalla. Mitä ihmettä? Alppitorven soittajista on kyse. Kyllä kelpaa kuunnella heidän soitantoaan. Tilanteen arvoa lisää se, että koskaan aikaisemmin en ole alppitorvea livenä nähnyt/kuunnellut.

Kiitos Mosel. Kiitos Bernkastel-Kues. Kiitos ”alppitorvistit”.

Jälleen yksi hieno päivä Moselin laaksossa!