* suurin osa on hyvin tai jokseenkin tyytyväinen elämäänsä (n. 80 %)

* suurin osa asuu kotona (65 %)

* kipu häiritsee tavanomaista elämää harvoin tai ei koskaan (60 %)

* suurimmalla osalla ei ole dementiaa

* kaksi kolmasosaa kokee yksinäisyyttä vain harvoin

* suurimmalla osalla on suhteellisen hyvät sosiaaliset suhteet

Nämä tulokset ovat uusimpia Tervaskannot 90+ tutkimuksen tuloksia Tampereella ( AL 10.11.18). Yli yhdeksänkymppisten tutkimusta Tampereen yliopistossa  on tehty jo yli 20 vuotta gerontologian professori Marja Jylhän johdolla. Tänä vuonna kysely on lähetetty melkein kahdelle ja puolelle tuhannelle ihmiselle. Koko maassa tämän ikäisiä on nyt noin 50 000 ja luku kasvaa. Yli satavuotiaitakin Tampereella on viitisenkymmentä, joista vain viisi miestä.

Että ei syntyisi liian ruusuista kuvaa, Jylhä muistuttaa, että yllä luetellut hyvät asiat eivät kasaudu samoille ihmisille. Yllä olevien prosenttien ulkopuolelle jää sitä paitsi elämäänsä tyytymättömiä, yksinäisyyttä kokevia, kivun kanssa eläviä ja dementiaa sairastavia satoja ihmisiä.

Kotona asuvien määrä on suuri, mikä vastaa nykyistä vanhustenhoidon trendiä. Kotona asuvista selvä enemmistö on tyytyväinen asumismuotoonsa. Kuitenkin kaksi kymmenestä tarvitsisi mielestään enemmän apua kotiin. Joka kymmenes eli reilut sata haluaisi päästä palveluasumiseen tai vanhainkotiin. Kotona on siis asuttava vaikka väkisin, kun ”koti on aina paras paikka vanhukselle” ja ”kaikki haluavat asua kotona”. Toki näin, jos vanhuksen kunto on riittävän hyvä. Tämän tutkimuksen mukaan kotona asuvista naisista 85 % asuu yksin. Kaikista kotona asuvista neljäsosalla on dementia.

Ruusuinen kuva haihtuu siten yhä enemmän. Ja tässä puhutaan vain yli 90-vuotiaista. Ongelmia on toki jo nuoremmillakin.

Sattumoisin viime päivinä olen jutellut neljän ihmisen kanssa hänen vanhasta äidistään. Sattumaa on ollut ainoastaan se, että henkilö on maininnut äitinsä. Sitten minä olen haukkana kysellyt äidin asumisesta, voinnista ja kunnosta Tervakantotutkimus mielessäni. Ja kas. Jokainen on yli 90 vuotta. Kolme asuu Tampereella, yksi Helsingissä. Kolme heistä asuu kotona. Jokainen on ikäänsä nähden hyvin tai melko hyvin toimintakykyinen. Yhdellä pää leikkaa kuin partaveitsi ja hän on paremmin kuin tyttärensä selvillä ajankohtaisista asioista. Yksi käy taksilla rollaattorin kanssa peittotalkoissa Mummon kammarissa. Yksi kokkaa kuin hyvä kokki. Mielialatkin yhtä lukuun ottamatta ovat niin sanotusti normaalit. Onnea heille. Elämä on jakanut heille hyvät kortit. Toki omaakin panosta on tarvittu.

Pari päivää sitten asumispalveluyksiköiden vanhusten ravitsemustilanteesta julkaistiin tutkimus. Tampereen vanhainkodeissa vajaalla kolmasosalla vanhuksista on aliravitsemusta. Tehostetussa palveluasumisessa vastaava luku on 19 % (AL 26.11.18)

Huonokuntoisuudella ja sairauksilla, jotka vaikuttavat ruoan imeytymiseen, selitetään tuloksia. Toki näinkin, uskon. Hyvin vankasti olen kuitenkin samaa mieltä professori Marja Jylhän kanssa, että tärkein syy on, että ainakaan ”iäkäs muistisairas ei muista eikä jaksa syödä ilman syöttäjää, apua tai seuraa”. (Jylhän mielipidekirjoitus Aamulehdessä 28.11.18)

Järkikin sen sanoo, että vanhat ja huonokuntoiset tarvitsevat riittävästi apua, hoitolaitoksissakin. Sekin tiedetään, että niissä on aivan liian vähän hoitajia. Mutta mitä tekee Tampereen valtuusto? Se on juuri päättänyt vähentää henkilökuntaa ympärivuorokautisesta hoidosta!

Sissoo ja tilulilulei! Joopa joo. Talous on kuralla, että jostakinhan säästöjä täytyy saada. Etenkin, kun rahaa tarvitaan satojamiljoonia, ilmeisesti elintärkeämpiin hankkeisiin. En nyt viitsi edes enää luetella, mihin kaikkeen investoidaan ja kaikkeen ihan samaan aikaa.

Mikä on siis vastaukseni otsikon kysymykseen? Onko Tervaskannoksi tulemista Tampereella?

On ja ei, riippuu asianhaaroista, vastaan kuin poliitikko. Moni asia vaikuttaa: mitä kremppoja itse kukin saa matkan varrella, millaiset ovat turvajoukot, millaiset rahavarat. Nykynäkymillä näyttää kuitenkin siltä, että jos kahdenkymmenen vuoden päästä olen tamperelainen Tervaskanto yhä suuremman joukon seassa (arvio noin 5500), niin hoito- ja huoltosysteemit ovat entistä huonommat. Miten sitten, kun nytkään et välttämättä pääse palvelukotiin, vaikka koet, että et pärjää kotona. Ihmeitä täytyisi tapahtua, jos vanhusten lisääntyessä palvelut paranisivat.

Turha tässä on kuitenkaan surra elämää vuosikymmenten päähän. Kuka tietää, olenko silloin maassa vai taivaassa. Yhä useampi ystävä ja tuttava on saanut vakavan sairauden, pari niihin kuollutkin. Tälläkin hetkellä yksi ystävä on syöpähoidoissa ja toisella syöpä juuri todettiin. Yhdellä on todettu vakavaa sydänremppaa. Entinen työtoveri makaa halvaantuneena petin pohjalla. Siksipä pysyn hyvin tältä osin elämän realiteeteissa kiinni enkä vielä suunnittele yhdeksänkymppisbileitä.