Rieslingrypäleiden keruu oli Moselin laaksossa juuri alkamassa, kun vierailimme Suvantokuoron kanssa siellä syyskuun loppupuolella.Viivasuoria viinirypälerivejä oli joka paikassa, missä vähänkin oli maata. Ilmasto on viinin viljelylle suosiollinen. Kahdeksantuhatta viininviljelijää Moselin laaksossa tuottaa 10 % Saksan viineistä. Tosin maailman viineistä Saksan osuus on vain 5%.

1700-luvulla annettiin määräys, että vain Rieslingiä saa istuttaa. Alueen viineistä niitä onkin pääosa. Nykyään tuotetaan kuitenkin jossakin määrin myös punaviiniä.

Koska tilukset ovat osaksi hyvin jyrkillä mailla, rypäleiden korjuu tapahtuu käsin. Kovin kauhistelimme, miten lähes pystysuorilla  pelloilla pysyy edes pystyssä. Hellesäällä kipuamisen rinteen yläpäähän täytyy olla jo suoritus. Eräänlaisia kelkkoja, jotka liikkuvat rivien välissä, käytetään rypäleiden keruuseen. Poimijan ei siis tarvitse talsia ylös ja alas tyhjentääkseen saaliinsa. Poimijat ovat pääasiassa muualta kuin Saksasta. Näinhän se on meilläkin mansikkaviljelmillä.

Siellä täällä oli viljelmien keskellä ristejä. Arvelimme, että joku on sinne kuollut. Vaan opas tiesi paremmin. Ristien avulla pyydetään Korkeimmalta siunausta sadolle ja työlle.

Traben-Trarbahissa vierailimme Axel Emertin luona, joka on viininviljelijä jo kahdeksannessa polvessa. Viiniviljelyksiä hänellä on neljä hehtaaria, pieninä palasina siellä ja täällä. Viinirypäleiden keruun hän hoitaa yhdessä isänsä kanssa. Ensimmäinen vapaapäivä on kuulemma tiedossa tammikuussa. Eipä kuulosta laiskan miehen hommalta. Emert kertoikin, että tilojen jatkajista tahtoo olla pulaa juuri mahdottoman työmäärän takia. Hänellä onneksi poika on jatkamassa. Emertin mukaan kova fyysinen työ ei ole pahin juttu, vaan byrokratia. Kovin hauskana miehenä noin viisikymppinen Emert näyttää kuitenkin pysyneen.

Viiniköynnösten juurelle laitettavat liuskekivet antavat oman makunsa viiniin, maaperästä puhumattakaan. Köynnösten kasvatus on pitkäjänteistä puuhaa. Neljä vuotta kestää, ennen kuin saa rypäleitä. Toisaalta köynnökset saattavat olla jopa yli sata vuotiaita. Pahin uhka on sienisairaudet. Siksi köynnösrivien lähellä näkyi ruusupuskia. Niihin sieni iskee kuulemma ensimmäisenä. Ne toimivat eräänlaisina testereinä.

Pääsimmehän sitten itse asiaan: maistelemaan viinejä. Oli kaksi kuivaa viiniä, yksi puolikuiva ( Feinherb) ja yksi makea. Ihme juttu. Itse en pidä kuivista viineistä, mutta tämä Emertin kuivin ei edes maistunut kuivalta!

Samalla kun maistelimme annoksiamme saimme Emertiltä kuulla hauskoja oppeja.

* Viini on kuin mies, ei parane vanhetessaan. Parhaimmillaan viini on 1-3 vuotta vanhana, sitten laatu laskee. Ei siis näytä pitävän paikkaansa sanonta, että ihminen vanhetessaan paranee kuin viini.

* Kun sataa, annetaan sataa.

* Jos haluat oppia jotain viineistä, älä kuuntele häntä tai muita experttejä.

* Juo viini millaisena tahansa.

* Mitä tulisempi ruoka, sen makeampi viini.

* Tärkeintä: Kaikki on makuasioita.

Myymälässä saattoi sitten ostaa viiniputeleita. Hinnat vaihtelivat 7,50 eurosta 9,80 euroon makeuden mukaan. Ei paha hinta suomalaiselle, saksalaiselle juttu on eri. Moselin alueen viinit ovat Saksan kalleimpia. Paikan päällä saattoi tilata 18:n kappaleen lastin myös Suomeen, jolloin pullon hintaan tulee vain euro lisää. Suomesta käsin tilaaminen ei onnistu.

Eipä mennyt kuin pari silmänräpäystä, kun olimme päättäneet tehdä tilauksen. Vielä yksi räpsähdys ja toinen lasti oli tilattu. Toinen kuivaa ja toinen Feinherbiä. Tehtiin siinä samalla ennätyskin. Mikään muu Resviaria-matkatoimiston porukka ei ole aikaisemmin tilannut kahta pullolastia. Harvemmin edes yhden. Tuskin kehtaan tähän enää kertoa, että kotona manasimme nuukuuttamme: kolme niitä olisi pitänyt olla. Kovasti kun viini kiinnosti rannalle jääneitä kuorolaisiammekin.

Kuvassa Emertin viinin rinnalla on makea jälkiruokaviini Eiswein, jonka ostin muualta. Se tehdään pakkasen puremista rypäleistä.

Emertin viinipullojen etiketti on kaunis kuin mikä. Kerran etsin Alkossa viinipulloa vierastuliaisiksi ja kerroin myyjälle ostavani aina etiketin perusteella. Mitä sanoi myyjä? Se ei ole ollenkaan huono peruste. Eikä edes hymyillyt yhtään. Sen mukaan näitä viinejä kannatti ostaa.

Asbach Uraltin brandytehdas

Asbachin tislaamon Rüdesheimissa perusti Hugo Aschbach jo 1892. Kyseessä on Saksan maineikkain brandy. Vaikka en alkuunkaan ole konjakin tai brandyn ystävä, tunnistan tämän logon.

Meitä vastassa on sujuvasti suomea puhuva rouva. Hän kertoo rakkauden perässä tänne aikoinaan muuttaneensa. Tavallinen tarina siis. Teemme taas ennätyksen. Koskaan aikaisemmin tutustumiskäynnillä ei ole ollut ryhmä, johon kuuluu vain naisia.

Näemme ensiksi videon, sitten kiertelemme tiloissa. Brandy kypsyy 300:n litran tammitynnyreissä.

Rüdesheimkaffe valmistetaan kahvista, brandystä, kermasta ja suklaamuroista. Pitkää juomaa varten lisätään brandyyn coca-colaa. Maistoin. Maistuu.

.

Myymälän puolella on sitten tietysti, paitsi ostosten tekoa, niin brandyn maistelua. Ja kun ilmaiseksi saa, niin otettavahan sitä on, tykkäsi tai ei. Vaikka en ole mikään aineen asiantuntija, niin sanonpa, että aika pehmeän tuntuista oli. Ja juu-u. Kyllä väriä voi sanoa topaasiksi ja makua hunajaiseksi, kuten määritelmät ovat.

Tuliaisiksi lähtee niin brandypullo kuin brandylla täytettyjä suklaita.  Niitäkin Hugo on alkanut tehdä jo vuonna 1924. Hyviä ovat.

Valtavan kiehtovan, upean ja opettavaisen reissun jälkeen kotimatka alkaa yhtenä aikaisena aamuna bussilla Frankfurtin kentälle. Eikä millä tahansa bussilla. Posottelemme Bundesliigan bussilla, jossa saa, paitsi istuimen melkein makuuasentoon, jaloille tukitelineen. Siinähän löhöän kuin lahna lankulla.

Vautsi! Että tämänkin sain vielä kokea. Näin lähellä huippu-urheilua en ole koskaan ennen ollut!