”Lähdetkö mun kanssa liikuntakeskus Poltteen ilmaiselle tutustumistunnille. Mä en aio missään tapauksessa liittyä jäseneksi. Kun tän tunnin saa nyt kuitenkin ilmaiseksi, eikä se sido mihinkään, niin ajattelin mennä. Tuutko mukaan?”

” Joo, ihan mielelläni tuun. Mutta en mäkään jäseneksi aio ruveta. En todella!”

”Joo, ei tietenkään.”

Tämänsorttisen puhelun soitin ystävälleni vajaa kolme vuotta sitten.

Tuumasta toimeen. Tutustumistunniksi valikoitui, lähinnä omista aikatauluistamme johtuen, cross training voima – tunti. Siellähän sitten nostelimme painoja suurimmaksi osaksi alta kolmekymppisten nuorten kanssa. Väillä vähän huvitti. Enpä ollut painonnostotankojen kanssa ollut ennemmin tekemisissä. Mutta hyvin meni, totinen hiki tuli. Valmentaja Lauri opasti ja ohjasi enemmän kuin mallikelpoisesti. Tunnin jälkeen Lauri kehotti meitä tulemaan seuraamaan seuraavaa tuntia. Päätimme kuitenkin mennä tunnille mukaan, eikä vain sivusta ihmettelemään.

Ja kuinkas kävikään! Tuntien jälkeen, hikipäässä, kirjoitimme heti jäsenyyssopimuspaperit ilman minkäänlaisia suostutteluja. Kai sitä olimme niin vankassa endorfiinipöllyssä, että homma ei alkuunkaan epäilyttänyt. Ystävä tosin taisi pienen epäilyn heittää ilmaan. Sain hänet heti vakuuttumaan muistuttamalla, että pääsemmehän tästä irti. Poltesalilla ei nimittäin tarvitse sitoutua ikiajoiksi.

Näin sitä meikätytöstä tuli liikuntakeskuksen jäsen, vähän itseltänikin salaa. Olen aina pitänyt vähintään hiukka turhanaikaisena rahan tuhlauksena kuukausimaksujen maksamista kuntoilusta. Poltesalilla on kuitenkin jäsenyyssopimusmallin lisäksi muitakin etuja. Paikka on vain noin kolmen kilometrin päässä meidän nurkilla päin. Ilmaisia parkkipaikkoja riittää, ellei pyörällä polje. Meininki on jotenkin kotoista, mutkatonta. Vaikka valmentajat ovat itse kovan luokan urheilijoita, osa jopa kansainvälisissä kilpailuissa käyviä, suhtautuminen tavallisiin tallaajiin on kannustavaa, huumoria unohtamatta. Minulle tämä sopii, jollekin toiselle passaa toisenlainen meininki.

Alkuviikkoina lihassäryt olivat jokapäiväisiä. Tästä valmentajat kyllä varoittivat. Yöksikin jouduin ottamaan Buranan. Yhtenä iltana kuntoiluystäväni tekstaili: ”Särkeekö sullakin? Mulla särkee joka paikkaa! Onkohan tää ollenkaan terveellistä?” Yritin lohdutella häntä muistuttamalla, että valmentajathan sanoivat särkyjen menevän ohi. Vastaus tuli viipymättä. ”Vanhoja on niin helppo höynäyttää”. Ei höynäytetty tällä kertaa.

Ennen metallipolvieni hankintaa kävin sekä cross training että energiaklubitunneilla. Maininnan arvoista on, että nuoret, joita enimmäkseen cross trainingtunneilla on, ovat suhtautuneet aina ihan tasavertaisesti meihin mummoikäisiin. Nuoret ovat pääosin fiksuja, kuten olen aikaisemminkin yrittänyt todistaa. Yksi tyttö lohdutteli, kun leuanvetoni ei alkuunkaan onnistunut, mitä nyt vähän kuminauhan avulla, että kyse on tekniikkalajista. Joopa joo. Valistunut arvaukseni on, että jonkin verran tarvis olla papuakin olkavarressa.

Koboltti-kromipolvet  saatuani fysioterapeutti kielsi ainakin vuodeksi cross training -tunnit. Vielä en ole palannut niihin, kun polvillaan olo hieman huonosti vielä onnistuu. Aika näyttää, palaanko lainkaan. Nyt käyn energiaklubilla, joka on tarkoitettu jo vähän varttuneemmille kuntoilijoille. Tunneilla välineinä käytetään painotankojen lisäksi kahvakuulia, kuminauhoja, painolevyjä, soutulaitteita, painopalloja, säkkejä ja monia muita välineitä. Yleensä alkuverryttelyn jälkeen tehdään vaihdellen tiettyä liikettä tietty aika, kukin omaan tahtiinsa ja omilla painoillaan. Tunnit ovat joka kerta ainakin vähän tai täysin erilaisia, mielenkiinto säilyy.

Ihan välttämättä minun täytyisi salilla mennä kurssille, jossa kunnon kohotus ja painon pudotus yhdistetään, että saisin koboltti-kromien  jälkeen ihon alle tarttuneet lisäkiloni huitsin nevadaan. Se on sitten jo sen verran kalliimpaa lystiä, että kukkaroni ei ole sille auennut, ainakaan vielä. Enkä tiedä, riittäisikö aikanikaan. Painolleni ei ole ainakaan hyväksi, että mies, joka meillä kahviakin juo, toi eilenkin kaupasta mustikkapiirakat. Ajattelin nävertää vain pienen palan reunasta. Hupsista! Yhtäkkiä edessäni on vain pikkupiirakan tyhjä foliovuoka? Kuka söi?

Lisäbonuksena liikuntakeskusharrastuksessakin ovat kanssakuntoilijat. Meistä on syntynyt mukava porukka, juttu lentää pukuhuoneessa. Tämä yhteisöllisyys on ylimääräinen etu myös muissa liikuntaryhmissäni. Olen joskus jopa ihmetellyt, miten nopeasti sellainen mutkaton yhteys syntyy. Toisinaan voidaan jakaa aika henkilökohtaisiakin asioita, ihmisille, joista ehkä tietää korkeintaan etunimen. Toisessa vesijumpparyhmässäni meillä on esimerkiksi pukuhuoneessa niin hulvatonta huulen heittoa asioista, itsestämme ja toisistammekin, että seuraavalle tunnille vuoroaan odottavat ovat jo siitä huomauttaneet ,”teillä kuuluu siellä olevan niin hauskaa”, pientä kateutta äänessään. On, hauskaa on!

Kun ikää tulee, väistämättä esimerkiksi lihasvoima ja tasapainon hallinta heikkenevät, sitä enemmän, mitä vähemmän yrittää laittaa vastaan. Lihasvoiman jopa merkittävä aleneminen alkaa jo 50-60 vuoden jälkeen. UKK-instituutin viikottainen liikuntapiirakka yli 65- vuotiaille suositteleekin kestävyyskuntoa harjoittavia lajeja, kuten esimerkiksi reipasta kävelyä tai pyöräilyä, kaksi ja puoli tuntia viikossa. Lisäksi tarvitaan treenausta lihasvoimassa, tasapainossa ja notkeudessa kaksi kertaa viikossa.  Jos ei kaikkea jaksa/ehdi, niin varmasti on hyvä, että tekee kuitenkin jotain. Sivutuotteena saa vielä hyvän mielen .

Olen itse tässä etuoikeutettu, koska minulla ei ole sairauksia tai toimintavajauksia, jotka estäisivät liikunnan. Toistaiseksi.  Lisäksi olen ehkä sillä lailla rakennettu, että minulla on jälkeenpäin sitä parempi olo, mitä enemmän olen kroppaani kiduttanut. Tietyissä rajoissa toki.  Olenkohan vähän masokisti? Tai muuten vain itseäni rankaiseva? Tarvisko hakeutua hoitoon?

Vinkiksi muuten keski-ikäisille: vanhenemistapa on usein ennustettavissa jo keski-iässä. Esimerkiksi liikunta silloin auttaa liikkumiskykyyn vanhana. Ei varmaankaan mikään yllättävä tutkimustieto.