Kirjoitukset avainsanalla Kansallisooppera

1.  Oopperan kummitus Kansallisoopperassa

Tätä englantilaisen Andrew Lloyd Webberin säveltämää suurmusikaalia pidetään maailman kuuluisimpana musikaalina. Kantaesitys on ollut Lontoossa 1986 ja ensi-ilta Helsingissä 2015. Näytäntökautena esitysten liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Koskaan aikaisemmin Kansallisoopperan historiassa ei ollut niin käynyt.

Olin vakaasti ajatellut mennä sitä katsomaan ja kuulemaan, mutta menemättä jäi, kun kuulin, että liput ovat lopussa. Ilahduin, kun huomasin, että viime marraskuussa Kummitus palasi ohjelmistoon pariksi kuukaudeksi. Esikoinen sai työmatkallaan Hesassa sen illan näytöksen viimeisen lipun ja oli aivan pähkinöissä! Silloin minullekin tuli hätä, että nyt lippu on saatava. Vielä enemmän hätäännyin, kun huomasin, että viimeinen näytös on jo tammikuussa ja lippuja on vapaana hyvin vähän. Apua, apua! Ihanat tyttäreni yllättivät minut antamalla lipun lahjaksi. Sain vielä Kuopuksenkin musikaaliseuraksi. A-luokan matka siis.

Ennen henkistä ravintoa ravitsemme itseämme aseman lähellä olevassa nepalilaisessa ravintolassa, Mount Everestissä. Vaikka mitään provikkaa en saakaan, kerronpa, että usean kokemukseni perusteella voin suositella. Ei kallista, eikä laajaa valikoimaa, mutta maittavaa. Jogurttipohjaiset Mangolassit ovat tooosi hyviä. Ehkä liiankin ruokaisia ruoan kyytipoikana, mutta menköön.

”Oopperan kummitus on näyttävä kauhuromanttinen spektaakkeli, joka on tulvillaan rakkautta, kiihkoa ja mustasukkaisuutta.” Näin kertoo musikaalitutkija Kaisa Paavolainen käsiohjelmassa. Totta on, vakuutan. Lisäänpä siihen vielä, että se on myös tulvillaan loistavaa, ihanaa musiikkia!

Keskeinen juoni lyhyesti kerrottuna: Oopperan Kummitus, Phantom (Kevin Greenlaw) on rakastunut Pariisin oopperan laulajaan Christineen (Iida Antola). Christine on puolestaan rakastunut varakreivi Raoul:iin (Olli Tuovinen), joskin Phantomkin häntä kiehtoo. Kolmiodraamahan siitä syntyy. Kummitus pelottelee oopperan väkeä saadakseen tahtonsa läpi. Näyttämömies löytyy hirtettynä ja kattokruunukin selittämättömästi tippuu.

Ohjaaja Tiina Puumalainen näkee käsiohjelman mukaan oopperan ensisijaisesti nuoren naisen, Christinen, kasvutarinana. En tiedä, taisin katsella ja kuunnella juttua vinosilmillä ja sivukorvilla, kun itselleni tuo tulkinta ei tullut päällimmäiseksi. Minua puhutteli vahvasti Phantom, joka kaipasi läheisyyttä ja rakkautta ja yritti lopulta sitä väkisin ja kiristämällä saada. Minusta pohjimmainen sanoma olikin juuri tämä jokaisen ihmisen läheisyyden ja rakkauden tarve. Kummituksella oli kasvovamma. Jollakin toisella voi olla jokin muu ”vamma”, joka vaikeuttaa kumppanin saamista. Onneton, onneton Phantom -parka.

Väliajalle saimme vähän muuta draamaa. Kuopus huomasi, että hänen pikkukengistään ratkesi toisen kengän sivusauma. Kävely niillä kävi mahdottomaksi. Hänestä tulikin sitten Paljasjalkaprinsessa. Ihme ja kumma, että kukaan Prinssi ei tullut kenkää sovittamaan. Nyt olisi ollut tilaisuus.

Muuten, jos olet löytänyt junasta Anna Kortelaisen kirjan Virginie, saat pitää sen. Se on lainattu Tampereen kirjastosta. Olen kuitenkin korvannut sen jo antikvariaatista neljällä eurolla ostamallani kirjalla.

 

2.  Chess Svenska Teaternissa

Ihan joulun alla me Tampereen teatterin klubilaiset teimme retken musikaalia Chess katsomaan. Retken liput tulivat myyntiin ja maksuun jo alkusyksystä. Kun lähtöpäivä läheni, ajattelin, että oliko mun pakko näin joulun alle tällainen sopia. Ilmeisesti oli ”pakko” ja hyvä niin. Hieno reissu!

Itse teatteritalo loistaa kutsuvana. Sen loistoa ei himmennä edes edustalla tehtävät katutyöt. Miten minusta tuntuu, että vaikka olen tässä Suuressa Maalikylässä tavallisen usein käynyt, niin ikään kuin en olisi koskaan tätä Ruotsalaista teatteria Erottajalla Esplanadin puistossa, havainnut. Havaintovirhe, jos näin on.

Rakennus on vuodelta 1866. Se rakennettiin tulipalossa tuhoutuneen tilalle. Arkkitehtinä toimi venäläinen Nicholas Benois. Sen jälkeen taloa on laajennettu ja peruskorjattu hiljattain, vuosina 2010-2012.

Ovella vahtimestari toivottaa tervetulleeksi. ”Ja, tack”, vastaan vaistomaisesti. Eikös tässä nyt olla ruotsalaisessa teatterissa? Vakuutan ilmeisesti tällä loistavalla kielitaidollani vahtimestarin, koska hän vaihtaa kieltä ja ruotsiksi kertoo, missä vaatenaulakot ovat. Kouluruotsillani, joka ei edes siihen aikaan ollut mitään pakkosellaista, ymmärrän ohjeet. Kyllä kannatti opiskella ruotsia! Totta puhuen, suomella saa hoidettua siellä kaikki asiat.

Voi härregyyd, että on kaunista! Aika pieni, mutta voi, miten kaunis! Parvekkeitakin on monta kerrosta, peräti neljä. Taidan olla tällaisen krumeluurin ystävä. Sali tuo mieleeni vahvasti Kansallisteatterin suuren näyttämön. Hienot kattomaalauksetkin molemmissa.

Entäpä itse musikaali? Vanhaa kamaa tämäkin. ABBAn Björn Ulveus ja Benny Andersson ovat säveltäneet musiikin. Kantaesitys oli jo vuonna 1986 Lontoossa. Uudelleen herätettynä muutoksia on tehty, tosin ABBA-miesten kanssa yhteistyössä. Svenska Teaternissa ohjaajana on Maria Sid.

Musikaalin tapahtumat sijoittuvat Italiaan, jossa on käynnissä shakin maailmanmestaruuskisan loppuottelu. Ottelijoina ovat Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen edustajat.

Poliittiset tekijät ovat taustalla mukana, mutta ennen kaikkea tämä on rakkaustarina. Amerikkalaisen pelaajan manageri ja tyttöystävä Florence (Maria Ylipää) ja neuvostoliittolainen pelaaja Anatolij ( Alexander Lycke) rakastuvat ja suunnittelevat yhteistä elämää lännessä huolimatta Anatolij:n vaimosta. Hyvin ei käy, tai käy, riippuu, miltä kannalta katsoo. Ratkaisuun päädytään velvollisuuden ei rakkauden perusteella.

Visuaalisesti kaunista! Upeat tanssijat! Upea musiikki! Upeat laulajat! Tarina tempaisi täysin mukaansa! Vaikka shakista en mitään tiedä, jännitin kilpailijoiden puolesta siirtoja ihan sikana!

Teatterilta sai lainaksi kännykän, jossa oli tekstitys suomeksi. Epäilin ennakkoon sen toimivuutta. Turhaan epäilin. Tekstin vilkaisu kännykästä ei mitenkään haitannut esitykseen ja lauluihin keskittymistä.

Eivät saaneet siis rakastuneet toisiaan.

Seuraavana päivänä olin Tampereella elokuvateatterissa katsomassa Metropolitanin Oopperan esitystä La Traviata. Kuinka sattuikaan, siinäkään rakastavaiset eivät saa toisiaan. Loppu viimein Violetta jopa kuolee keuhkotautiin. Sitä seuraavana päivänä olin elokuvissa katsomassa Olavi Virran tarinaa. Siinä rakkaus hukkuu viinaan ja laulajan elämä menee muutenkin päreiksi.

Nyt tuli jo liikaa epäonnisia loppuja tälle tytölle! Olin ihan daun. Tahi ainakin melkein. Onneksi muistin, että kaksi kolmesta tarinasta oli vain satua. Helpotti vähän.

 

Musikaalien kuvat ovat käsiohjelmista.

 

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Richard Wagnerin Lentävä Hollantilainen- oopperan ensi esitys oli vuonna 1843. Hollantilainen on merikapteeni, joka rangaistuksena Jumalan pilkasta joutuu levottomana kiertämään maailmaa. Joka seitsemäs vuosi hän kuitenkin saa mennä maihin etsiäkseen uskollisen ja uhrautuvan vaimon. Vain siten hän voi vapautua kirouksesta ja saada rauhan. Wagner koki itsensä samanlaiseksi kodittomaksi vaeltajaksi. Hänen uskotaan samaistuneen oopperansa Hollantilaiseen.

Kansallisoopperassa ohjaaja Kasper Holten on tehnyt teoksesta nykyaikaisen version. Pölyt on pyyhitty pois. Mahtaneeko Wagner pyöriä haudassaan tästä tempusta? Hän kun jopa rakennutti oman oopperatalon voidakseen varmistua, että hänen oopperansa esitetään niin kuin hän haluaa. Toisaalta hänen kerrotaan olleen iloluontoinen persoona. Uskonpa siis, että hän saattaisi vallan huvittua uudistuksesta.

Tällaiselle sillointällöinoopperassakävijälle kuin minulle tieto esityksen nykypäivään tuomisesta herättää kovasti mielenkiintoa.

Holtenin versiossa Hollantilainen (Olafur Sigurdarson) on levoton, vaelteleva taidemaalari. Uskollista vaimoa hänkin hakee poistamaan ahdistuksensa ja levottomuutensa. Kuinka ollakaan laivanvarustaja Daland (Jyrki Korhonen) tekee hänen kanssaan kaupat tyttärestään Sentasta  (Miina-Liisa Värelä). Rakkaus syttyy puolin ja toisin.

 

Ensimmäinen näytös

Onpa ensi kerta kun näen oopperassa tällaisen aloituksen.

Ensimmäisen vartin aikana on vain musiikkia ja Hollantilaisen tuskaista olemista ja pelehtimistä eri naisten kanssa. Ei laulua. Taustassa kulkee ihmisiä vinhaan tahtiin. Vilisevä vilinä saa minut välillä sulkemaan silmäni.

Havahdun ensimmäisen laulun alkaessa. Ai siis niin, saksan kielellä? Miten se nyt sopii oopperalauluun? Aika pian en edes huomaa, millä kielellä mennään. Kuuntelen vain upeita lauluja. Kovasti pidän esimerkiksi Hollantilaisen ja Dalandin duetosta. Tehokkaasti esityksessä tuodaan esiin nykyajan kiirettä, kännyköitä ja juhlissa päissään pörräämistä. Hollantilaista vaivaavat itsetuhoisetkin ajatukset. Masentunut? Elämä ei ole mitään ilman perhettä, vaimoa ja lapsia.

Ihmettelen, että kun Hollantilainen ja Daland tapaavat kahdestaan, he kohtaavat ihan kuin uppo-outoina. Kuka sinä olet, kyselee Daland Hollantilaiselta, ikään kuin ei juuri edellisessä kohtauksessa olisi ollut tämän taidenäyttelyssä. Taiteilija itsekin oli siellä paikalla. Samoin Senta. On varmaankin pikkumaista edes ihmetellä tällaista. Oopperalla lienee oma logiikkansa.

Joka tapauksessa miesten tutustuminen tapahtuu niin sukkelaan, että Doland lupaa tyttärensä Hollantilaiselle. Hän saa vastalahjaksi taiteilijan tauluja.

Ensimmäinen näytös tuntuu pitkäveteiseltä. Äksöniä, pliis.

 

Väliaika

Lyöttäydyn juttusille muutaman tuntemattoman kanssa. Mitä pidit tästä alusta, kyselen.

Puiseva, parempaa odotellessa. Laulajat ovat hyviä. Mutta tarina. Hohhoijaa. (keski-ikäinen nainen)

Hidastempoinen. Jää vähän kysymysmerkkejä. Me tykätään, kun on tuotu tähän päivään. Ihmettelimme, miten Hollantilainen ja Doland eivät tunteneet toisiaan taidenäyttelyssä olonsa perusteella. (kaksi noin 30-vuotiasta naista)

Onnistuin näköjään nappaamaan uhrikseni omia tuntemuksiani jakavia ihmisiä. No, otanta oli kovin vähäinen. Tarinaa en tosin vielä moittisi.

 

Toinen ja kolmas näytös

Miksi Kansallisoopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi punaisessa tunikassaan seisoo tuossa verhojen edessä? Ahaa. Hänellä on asiaa. Hän kertoo, että Sentaa esittävä Miina-Liisa Värelä on sairastunut äkillisesti. Mitä? Juurihan hän oli lavalla ensimmäisessä näytöksessä, tosin lauluosuuksia hänellä ei ollut.

Jatkossa käy ilmi, että ”äkillinen sairastuminen” tarkoittaa ilmeisesti äänen menetystä. Värelä nimittäin tulee näyttelemään lavalla ja aukomaan suutaan. Hänen laulunsa esittää ruotsalainen sopraano Liine Carlsson, joka on vasta tunti sitten tullut Suomeen. Huikeeta! Ooppera oli jo mennyt puoli tuntia, kun paikkaaja vasta saapui maamme kamaralle. On siinä tainnut vähän jännitystä olla ilmassa.

Carlsson ottaa paikan näyttämön sivustalta ja niin päästää aloittamaan loppuosa oopperasta.

Sentan poikaystävä Erik ( Joachim Bäcktröm ) laulaa upeasti tenorillaan. Hän on tullut kukkien ja sormuksen kanssa Sentaa tapaamaan, mutta aiheellisesti epäilee Sentaa kiintymyksestä Hollantilaiseen. Voi petettyä poikaparkaa! Ihan elävää elämää tämäkin.

Hollantilaisen painajainen on hienosti toteutettu. Ihmisjoukon liikehdinnästä syntyy kuin yksi liikehtivä olio. Kohtaus kestää kohtuu kauan. Onneksi oikeassa elämässä painajaiset ovat lyhytaikaisia.

Musiikki on hienoa, mutta raskasta. Ohjaajan oivaltavasti mukaan tuomat kännykät ja videot tuovat hupaisuutta ja keveyttä tarinaan. Huvittavuus on huipussaan, kun Hollantilainen ja Senta videoivat toistensa rakkaudentunnustukset. Uskottavaa toki. Eihän mikään tässä ajassa tunnu miltään, ellei siitä ole tallennetta.

Senta ja Hollantilainen päättävät mennä naimisiin. Senta lupaa olla uskollinen kuolemaan asti ja palvella miestään. Kaikki siis hyvin? Nou nou. Mustasukkaisuuspirulainen valtaa Hollantilaisen, kun hän näkee Sentan ja Erikin keskustelevan. Kieltämättä siinä on kyse nostalgisesta entisen suhteen muistelusta.

Wagnerin alkuperäisen oopperan mukaan Senta hukuttautuu voidakseen olla varma, että pysyy uskollisena kuolemaansa asti Hollantilaiselle. Holten muuttaa lopun. Hänen Hollantilaisensa tekee suomalaisen miehen ratkaisun: pistooli omalle ohimolle. Miksi ohjaaja on muutoksen tehnyt? Kertooko se jotain ajastamme, mietin. Ja jotain keskeneräistä asiasta ajattelenkin.

Loppukohtauksessa ihmiset katsovat Hollantilaista videolta, Senta itkee etualalla. Hylätty kosija Erik seisoo taas lähellä kukkapuska sylissä. Jatko?

 

Esityksen jälkeen

Vaikka tässä viimeisessä esityksessä väkeä on vain noin puoli salillista, aplodit ovat raikuvat. Yhdet äänekkäimmistä taitaa saada Liine Carlsson. Aplodeista toinen puoli tulee varmasti taitavasta ja nautittavasta laulusta. Toinen puoli taas siitä, että hän tuli pelastamaan näytäntömme. Ei mikään turha tyyppi. Yhteispeli Värelän kanssa sujui täydellisesti.

Haastattelen taas muutamaa salista poistujaa.

Olihan se. Ei yhtään häirinnyt, että Sentan laulaja oli eri ihminen kuin esittäjä. (kolme jo varttuneempaa rouvaa)

Lisää kysymysmerkkejä. (ne kaksi noin 30-vuotiasta naista)

Mahtavaa! Aivan mahtavaa! Menisin huomenna uudelleen, ellei tämä olisi ollut viimeinen näytös. (harmaatukkainen herra, joka oopperan pihassa näprää kännykkäänsä).

 

Entä minä sitten? Mitä mieltä minä olen?

Kannatti katsoa. Mielenkiintoinen. Upea siirto nykyaikaan. Itse tarina, miehen odotus uskollisesta vaimosta, joka antaa onnen ja rauhan, on toisaalta vanhanaikainen ja toisaalta yhä paikoitellen tosi. Muutettavat muuttaen se koskee sitä paitsi myös naisia. Meitä kaikkia. Kuvittelemme, että onni voi tulla vain toisen tuomana. Toinen antaa sen meille. Suorastaan saatamme sitä häneltä vaatia. Hollantilainen laulaa oivaltavasti omasta tunteestaan: Tunne on rakkautta. Ei, vaan onnen kaipuuta.

Älköön nyt kukaan kuvitelko, että väheksyn rakkaan/rakkaiden ihmisten merkitystä. Omaa onnea ei kuitenkaan voi sälyttää toisen harteille, toisen vastuulle. Silloin saattaa pahimmillaan käydä kuin Wagnerin Sentalle tai Holtenin Hollantilaiselle.

Entäpä mies, joka oli seuralaisenani? Hänestä ei vieläkään tullut oopperan ystävää. Saattaa olla menetetty tapaus.

 

Jälkinäytös

Helsingillä on huono vaikutus minuun. En edes muista, minä vuonna Tampereella olisin käynyt grillillä. Täällä lihapiirakat suorastaan hyökkäävät suuhuni. Paha, paha!

 

Lipun oopperaan olin saanut Kansallisoopperasta.

Näytelmän kuvat ovat käsiohjelmasta. Muut kuvat ovat mieheni ottamia.

 

 

Kommentit (0)

Se kestää varttia vaille kaksi tuntia. Yhteen menoon.

Istun, katson ja etenkin kuuntelen, kun oopperan lavan täyttää enimmäkseen viha, raivo, pelko, kosto ja kuolema esittäjien ja orkesterin vahvojen sävelien siivittämänä. Se vyöryy lavalta väistämättä päälle, ihan ihon alle.

Välillä hetken ihmettelen, mitä minä täällä teen? Minä, joka panen silmät ja korvat kiinni, jos telkkarissa esitettävässä Ketussa uhkaa paha kohta. Kunnon rikosjännäreitä en katso enkä lue missään tapauksessa.

Täällä kuitenkin olen. Helsingissä Kansallisoopperassa katsomassa Elektra-oopperaa.

Kyseessä on Richard Straussin musiikki ja Hugo von Hofmannsthalin libretto. Aihe on Sofokleen samannimisestä näytelmästä. Kantaesitys oli 1909 Dresdenissä.

Jutun juoni on lyhyesti kuvattuna seuraavanlainen.

Elektra suunnittelee kostoa äidilleen Klytaemnestralle ja tämän rakastajalle Aigistokselle, jotka ovat murhanneet Elektran isän Agamemnonin. Kostoksi kelpaa vain  surma. Käytännön toteutuksen saa tehdä veli Orestes kavereineen.

Teoksen esittelyssä ennen itse oopperaa esittelijä, jonka nimi ei edes käväissyt päässäni, kertoi, että Elektran isä tuskin olisi ollut ehdolla Vuoden isäksi. Hän on aikaisemmin surmannut vaimonsa Klytaemnestran ensimmäisen miehen ja tämän lapsen. Yhden tyttärensä hän on jo uhrannut.

Että sellainen onnellinen perhe.  Joukkohaleja ei siis ole odotettavissa.

Ranskalainen Chereau on ohjannut tämän toteutuksen, joka on kiertänyt jo monet merkittävät esityspaikat Metropolitanitasta lähtien. Helsingin jälkeen on vuorossa Berliini. Orkesterin johto  on Esa-Pekka Salosen käsissä.

Panen toisen korvani tiukasti kiinni (sen puoleisen, jolla puolella ei istu ketään, yritän antaa vaikutelman, että siinä vain vähän korvaani hiplaan) kun orkesterin äänistä ja lavan tapahtumista päättelen, että kohta kulisseissa tapetaan ensimmäinen uhri: äiti.  Huuto on kuitenkin kovin aneeminen, vaikka laulajan äänen säästämiseksi käytetään tässä kuulemma tuuraajaa. Vaikka huono olen toki arvioimaan, millainen kuolinhuudon pitäisi olla. En ole onnekseni koskaan joutunut sellaista kuulemaan.

Lavalla on koko ajan jännittynyt tunnelma, jota orkesterin musiikki korostaa. Jossain kohtaa huomaan, että jännittyneisyyttä ei ole ainoastaan lavalla, vaan ainakin permannon tuolissa numero 637. Yritän tietoisesti rentouttaa hartioitani.

Elektran roolin esittää saksalainen Evelyn Herlitzius. Mahtava ääni! Mahtava lavaesiintyminen! Miten hän voikaan jaksaa niin uskottavasti tuoda raastavia tunteita julki koko olemuksellaan koko esityksen ajan? Raskas ammatinvalinta!

Taiteilijatapaamisessa lämpiössä esityksen jälkeen olivat haastateltavana Elektraa esittänyt Evelyn Herlitzius (vas.) ja hänen sisartaan Krysotemista esittänyt Elisabet Strid. Etenkin Evelyn  kertoi, että palautuminen roolista kestää ja kestää, tarvitaan muun muassa ulkoilua ja saunaakin. En epäile hetkeäkään!

Kaunista musiikkia ja hellää tunnetta on esityksessä hetken aikaa, kun Elektra ja kuolleeksi luultu veli Orestes kohtaavat. Siinä välittyy lämmin sisarusrakkaus.

Elektran ja äidin välisessä kohtauksessa esityksen alkupuolella on välillä mukana myös jonkinasteista lämpöä. Tyttären tunteet ovat siis osin ristiriitaisia, mutta niin sanotun elektrakompleksinsa takia hän tunnevaltaisesti on vain isän tyttö. Tulkintaa on siis tehty myös psykoanalyyttisesti.

Miten käy Elektran kostonsa jälkeen? Tässä produktiossa hän jää makaamaan lavalle oman tulkintani mukaan lamaantuneena. Loppuviimein kosto ei tässäkään näytä olevan suloinen!

”Se on musertava kuin moukari” on Esa-Pekka Salonen sanonut Elektrasta.

Miten hyvin kuvattu!

Tunsin olevani tosiaankin kuin lekalla päähän saanut heti esityksen jälkeen. Järkky. Hirvee. Hesalaisen ystäväni kanssa, jonka luona majailin, saatoimme onneksi jakaa pitkään tuntemuksiamme ja tulkintojamme sekä pohtia, mitä tosielämän asioita esitys heijasti.

Tässä käytetty leka oli sikäli armollinen, että se vain tömäytti ja ravisteli aivokoppaa. Tiettävästi ei siellä mitään tuhoutunut. Ainakaan tällä moukarilla.

 

Pääkuva on käsiohjelman kannesta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat