Jokaisella on näkemys tähän otsikon kysymykseen. Itse haluaisin kuulla keskustelussa nimenomaan niitä, joilla on joko omakohtaista tai sivusta elettyä kokemusta vanhusten elämästä. Vanhusten itsensä lisäksi hoitajilla ja omaisilla on varmasti painavaa sanottavaa.
Arvannette, että kokemusasiantuntija olen minäkin. Äiti hoiti isäni kotona väsyttäen itsensä äärimmilleen. Isä oli niin riippuvainen äidistä, että kukaan muu ei kelvannut äidin sijaiseksi. Kolmen viikon saattohoidonkin aikana sairaalassa äiti vietti kaikki yöt isän vierellä. Muusta ei hänelle voinut edes puhua. Päivisin saimme me tyttäret kuitenkin vuorotella. Siinäpä olimme huolissamme paitsi isän voinnista, myös äidin sydämen jaksamisesta. Tällaista teettää viisikymmenvuotinen avioliitto.
Äiti eli vielä kymmenen vuotta isän jälkeen, osaksi hyvääkin elämää. Lonkkaluun murtuma toi rollaattorin kumppaniksi. Kunnon pohojalaasena sellainen värkki kävi vähän ylepeyren päälle. Liikkuminen rupesi pian rajoittumaankin vain sisälle. Kun ikää tuli, sairauksia oli ja muistiongelmatkin tulivat kuvaan mukaan, apua tarvittiin yhä enemmän.
Äitini ehdoton kanta oli, että vaivaistaloon hän ei mene. Viikon intervallihoidossa vanhainkodissa äiti taisi olla kerran tai pari, mutta sitten hän kieltäytyi siitäkin. Pääasiallinen hoitaja, oman työnsä ohella, oli samalla paikkakunnalla asuva sisareni. Jossakin vaiheessa tuli kunnallinen kotipalvelu mukaan. Ei äiti siihenkään meinannut suostua. Sain lahjomalla ja uhkailemalla hänet hyväksymään asian. Joksikin aikaa saimme palkattua kotiin myös hoitajan osaksi päivää.
Viranomaiset ovat lehtitietojen mukaan talonsa mukana palaneiden vanhusten kohdalla korostaneet vanhuksen itsemääräämisoikeutta. Tunnen ahdistavan piston sydämessäni. Kun äidin kotonaolo kävi mahdottomaksi kaikista avuista huolimatta ja sisareni jaksaminen oli koetuksella, haimme ja saimme, äidin tietämättä, hänelle hoitopaikan. Emme siis kunnioittaneet hänen itsemääräämisoikeuttaan. Kokonaisuutta ajatellen se oli onni. Minä jouduin kuitenkin äidille kertomaan asian ja saattamaan hänet vanhainkotiin. Kyynelettä siinä ei selvinnyt kukaan.Sen tilanteen muisto on itselleni edelleen niin kipeä, että en sitä mielelläni muistele.
Äiti eli vanhainkodissa kolmisen vuotta. Ei valitellut. Ajattelen, että hän tyytyi ja alistui osaansa, kun ei muutakaan voinut. Keuhkokuume sitten vei hänet viikossa hautaan 90-vuotiaana.
Haluankin tuoda vanhusten oikeasta hoitopaikasta keskusteluun myös näkökulman lähiomaisten jaksamisesta.
Tunnen useampia tapauksia, joissa vanhusta hoitavat puoliso tai lapset ovat itse (lähes) hoidon tarpeessa fyysisen ja/tai psyykkisen ylikuormituksen takia. Vanhus itse saattaa epärealistisesti kokea, että hän kyllä pärjäisi ihan yksikseeen. Perheenjäsenten välit voivat joskus olla melko huonot. Silti velvollisuudentunnosta, mutta pitkin hampain hoitamista saatetaan tehdä. Hoidettava ei ole myöskään aina se satukirjojen hymyilevä ja leppoisa, kaikkeen tyytyväinen mummi tai ukki. Mukaan tulevat muistisairaudetkin voivat muuttaa persoonallisuutta todella ikävästi.
Mitä siis yritän sanoa? Yritän sanoa, että kun vanhuksen sijoittamista kotoa laitokseen tai kotona pysymistä mietitään, pitäisi kuulla myös laajasti läheisiä, paitsi vanhuksen kotona selviämisestä myös heidän omasta elämäntilanteestaan. Yhtä lailla kuin vanhus, läheinen ei välttämättä valita osaansa, siksi täytyy lukea rivien välejäkin. Hyvä on myös muistaa, että vain sydämellään näkee hyvin, kuten Pikku Prinssi sanoi. Uhrataanko jonkun toisen elämä, että vanhus voi olla kotona? Miten löydettäisiin kaikkia ajatellen vähiten huono vaihtoehto, jos hyvää ei ole tarjolla? Vanhuksen oma mielipide on yksi näkökohta muiden joukossa. Jokainen tapaus on omanlaisensa ja sellaisina ne tulisi nähdä ilman valmiita sabluunoita.
Oman kokemukseni ja monien keskustelujen perusteella voin puhua useammankin tyttären suulla: syyllisyydentunnetta on vaikea välttää. Olisi pitänyt jaksaa. Olisi pitänyt ehtiä useammin käymään. Olisi pitänyt osata. Olisi pitänyt olla kärsivällisempi. Etenkään ei olisi pitänyt koskaan suuttua. Olisi pitänyt yrittää vanhempi saada aikaisemmin laitokseen. Olisi pitänyt pitää vanhus kotona.
Mitäkö itse omalle kohdalleni vanhuudessa toivon? Toivoisin olevani se viisas vanhus, joka tajuaa kulloisenkin tilansa ja sen vaateet ja tilanteen niin vaatiessa menee, jos ei ihan ilolla, niin asiaan tyytyen palvelulaitokseen. Oikeasti en alkuunkaan usko tulevani sellaiseksi. Vaikka en mistään mitään ymmärtäisi, vastaan tulen vänkäämään.
Kauhuskenaario minulla kyllä on: joudun vanhusten laitokseen, jossa minua kyykytetään mennen tullen enkä tunne siksi olevani enää ihminenkään. Viimeaikaiset uutiset eivät tätä kauhua helpota. Uskon kuitenkin, että enemmistössä paikoista vanhoja kohdellaan ihmisinä. Ilman tätä uskoa en rohkenisi jatkaa vanhenemista.
Anja, kaikki kirjoitukseksi ovat hienoja. Seuraan blogiasi herkeämättä. Tämä kirjoitus on ajankohtainen ja kuinka läheltä se liippaa omia kokemuksiani. "Meidän ikäisten" vanhemmat olivat sukupolvea, joille kotoa poisjoutuminen oli täysin vieras ajatus. Kynsin hampain kotona vaikka eivät pärjänneet ja kuten toteat läheiset ovat sitten ylikuormituksen takia fyysisen/psyykkisen hoidon tarpeessa.
79-vuotiaana kuollut äitini oli ainut lapsi, ei sisaruksia. Ensin hän joutui hoitamaan oman äitinsä kanssa isänsä hautaan vanhempiansa kotona (välimatkaa yli 100 km) . Muutaman vuoden päästä hänen oman äitinsä terveys heikkeni niin, että isoäitini oli ajoittain sairaalassa ja kotona. Äidilläni oli tässä vaiheessa itselläänkin terveysongelmia mutta siitä huolimatta, ainoana lähiomaisena, joutui matkustamaan pitkää välimatkaa huolehtiakseen äidistään. Äitini asui viikon äitinsä luona ja viikon lepäämässä kotona. Oli aina ihan puhki poikki, varsinkin isoäitini loppuaikoina. Missään vaiheessa ei ollut puhettakaan, että isoäiti olisi muuttanut palvelutaloon tai vastaavaan!
Isoäidin kuoleman jälkeen, isäni alkoi vaatia omaa osaansa. Häneltä oli amputoitu jalka diabeteksen takia eikä hän 80-vuotiaana enää oppinut kävelemään proteesilla. Isälläni oli montaa muutakin sairautta. Parhaimmillaan söi yli 20 tablettia päivässä lääkkeitä. Mielestäni hän ei loppuaikoina ollut enää edes järjissään. Isäni vaatimalla vaati, että kun isäni oli sairaalassa niin sairaan äitini piti istua siellä tuntitolkulla hänen seuranaan. Kuulin kun sairaanhoitajat kerran totesivat, että äitinihän on sairaampi kuin tuo potilas! Tämän jälkeen aloin sitten itsekin istumaan siellä isäni seurana helpottaakseni äitini taakkaa. Vaikka yhtä tuskaahan se oli koska en ollut koskaan tullut toimeen isäni kanssa hänen luonteensa vuoksi. Mielestäni luonteeltaan itsekäs ihminen muuttuu vanhetessaan vain enemmän itsekkääksi. Ja kun isäni ei ollut sairaalassa, äitini oli sidottu häneen 24 tuntia vuorokaudessa kotona.
Isäni kuoleman jälkeen äitini eli enää kolme vuotta. Hänenkin toiveensa oli saada kuolla kotona. Tosin näin ei käynyt, oli viimeiset kolme viikkoa sairaalassa.
Näin jälkeenpäin ajatellen koen äitini uhranneen oman terveytensä ja vanhuutensa muiden ihmisten hoitamiseen. Tätä muiden hoitamisrumbaa kesti yli 20 vuotta.
Mielestäni näin ei pitäisi olla, että kun on työelämänsä päättänyt ja päässyt eläkkeelle niin joutuukin tahtomattaan ja pakosta muiden hoitajaksi, varsinkin jos mitään valintamahdollisuutta ei anneta.
Tuulikki! Kiitos mielipiteestäsi blogikirjoituksistani! Se lämmittää mieltäni kovasti.
Kerrot koskettavasti siitä todellisuudesta, mitä olet omassa perheessäsi nähnyt ja kokenut. Näin ei saisi tapahtua, kuten itsekin toteat. Sitä kuitenkin edelleen tapahtuu. Siksi peräänkuulutinkin postauksessani huomion kiinnittämistä myös vanhusta hoitavan omaisen tilanteeseen. Sellaisella henkilöllä, jolla ei ole mitään kosketuspintaa vanhusten elämään, voi olla kovin ruusuinenkin kuva tilanteesta. Jokaisen vanhuksen kohdalla asiat ovat tietysti joka suhteessa omanlaisiaan. Siksi minusta on mahdotonta yleisesti ottaa kantaa siihen, pitäisikö vanhusten saada olla kodissaan vai hoitolaitoksessa. Asioita pitäisi tarkastella monelta kantilta.
Anja Pohjanvirta-Hietanen