Oodi - Helsingin helmi

Seison maineikkaan uuden, jo etukäteen runsaasti kehutun Helsingin keskustakirjaston, Oodin pihamaalla.

Kyllä. Kaunis, kaunis on! Ulkomuoto on kuin koru. Tulee tunne, että rakennus voisi lähteä liitelemään. Tahi kyntämään valtamerta. Kirjoja lukiessaanhan voi matkustaa ja liitää mielessään mihin vain. Muoto sopii siis paremmin kuin hyvin.

Oodi on lähellä rautatieasemaa ja Musiikkitaloa. Hesassa kulttuuririennoissa käydessäni olen jo saanut ihailla tätä lentävää mattoa joitakin kertoja. Illan hämärässäkin.

Oodin avajaiset olivat joulukuun viides päivä. Me visiteerailemme miehen kanssa siellä kolmantena aukiolopäivänä. Kaikki ei ole vielä ihan valmista. Ulkokuorikin vielä vaatii osittain entraamista. Kolmesta kerroksesta vain kolmas, kirjastokerros on auki.

Taloon sisään astuessa on vastassa iso, avara, tyhjä aula. Mahtaakohan tähän jotakin täytettä tulla? Aulan toisessa päässä on tila, jossa perheitä on leikkimässä. Lieneekö tämä se Varhaiskasvatuksen oma alue, joka pohjapiirroksessa on nimetty?

Talosta on tulossa valtava monitoimikeskus. Ensimmäisessä kerroksessa tulee olemaan esimerkiksi elokuvateatteri, ravintola ja vuokrattava auditorio. Toiseen kerrokseen tulee muun muassa mahdollisuus musiikin soittamiseen ja äänittämiseen, elokuvan tekoon, pelaamiseen sekä vaikka ruokakurssien järjestämiseen keittiötiloissa.

Johan on monipuolista. Luulisi että käyttöä tulee olemaan.

Kävelemme kiertävää portaikkoa ylös kirjastokerrokseen. Portaikon kaiteissa on kirjoituksia, jotka kertovat, keille kaikille kirjasto on tarkoitettu.  Ihan meinaa rappusiin sumaa syntyä, kun täytyy tiirailla nimiä. Bongaan sieltä itseeni sopivia: tavallinen, lukupiiriläinen, aikuinen, kotikokki, kiireetön. Hajamielinenkin voisi sopia. Astraaliolento, prinsessa tai kuollut ovat ehkä erikoisimmasta päästä kirjastokävijöitä.

On avaruutta. On tilaa olla ja hengittää. Voi istuskella siellä tahi täällä Lukukeitaissa. Voi ostaa vaikka kupin kahvia kirjaston keskellä olevasta kahvilasta.

Ihmettelen valokuvia katsoessani, että oliko siellä käydessämme noin paljon ihmisiä. Ei se tuntunut siltä. Tämäkin kertonee jotain tilasta.

Mies, jolle Luoja on suonut pituutta enemmän kuin on oikeus ja kohtuus, äimistelee ja harmittelee hyllyköiden mataluutta. Siinä saa kaiken aikaa kumarrella ja taivutella itseään, kun tiettyä kirjaa hakee. Totta on, että silmämääräisesti muistellen korkeus saattaa olla vielä matalampi kuin meidän Metson lastenosastolla. Muisti voi tietysti aina pettää. Mataluudella on toki puolensa. Avaruuden tuntu lisääntyy. Pystyy myös helposti huomaamaan, missä lapsi tai muu kirjastoseuralainen seikkailee.

Kirjastosalin päässä voi nousta portaita tasanteelle. Portailla on oikein luvan perästä mahdollista istuskella. Tyynyjäkin kun on sitä varten. Jos oikein ymmärsin, tasannetta kutsutaan Kansalaisparvekkeeksi. Sieltä avautuu seinän kokoisista ikkunoista esteetön näkymä ulkomaailmaan. Tasanteen toiselta puolelta voi nousta ylös tai laskea alas portaiden sijasta puista luiskaa pitkin.

Kysyn kirjastovirkailijalta, mitä varten luiska on tehty. ” Ihan vain huvin vuoksi”, vastaa hän hymyillen. Onpa ihana vastaus! Ei kaiken tarvi aina olla niin rationaalista. Lausahduksesta tulee mieleeni Viulunsoittaja katolla- musikaalin köyhä maitokauppias Tevje, joka laulussaan haaveilee talosta, jossa "Yhdet portaat veis ylöspäin ja toiset toisi alaspäin. Ja yhdet huvin vuoks ei minnekään”. Jos olisin lapsi, luiskaa pitkin kyllä varmana laskisin pyllymäkeä. Talvihaalarissa voisi olla riittävä luisto.

Saattaa tuolla luiskalla olla käytännöllisempikin tarkoitus, mietiskelen. Pääseehän sitä myöten maisemia ihailemaan myös lastenrattaiden kanssa ja pyörätuolilla. Ellei sitten ole liian jyrkkä.

Kirjastosalin salin toisessa päässä on Lasten maailma, lapsille ja perheille tarkoitettu alue kirjoineen, satuhuoneineen ja tapahtumatiloineen. Sielläkin on vastaava tasanne istuskelurappuineen.

Täällä on myös taideteoksia lasivitriineissään. On Joakim Sederholmin pitkäkoipinen Kajsa ja Emma Hellen Koralli. Ehkä erikoisin on viime mainitun tekijän  Tyttö, joka muuttui ruusupensaaksi. Ei ihan yksinkertaisia taideteoksia. Pällistelen Ruusupensastyttöäkin hyvän aikaa ymmärtääkseni. Teokset sopivat kyllä hyvin einiinyksinkertaiseen kirjastoon. Nimilappujen mukaan teokset ovat HAM:n eli Helsingin taidemuseon omaisuutta.

On siinä hesalaisille kirjastoa. On. On. Etukäteen jossakin lehtijutussa moitittiin, että kirjojen määrä siellä on suhteellisen vähäinen. Teoksia on ollut avajaisten aikaan runsaat satatuhatta. Kovalta määrältä tuntuu. Niin tai näin, mutta nyt jo hyllyt ammottavat tyhjyyttään. Joulukuun loppuun mennessä teoksista oli lainassa noin puolet. Mietinnän alla on, pitääkö ostaa lisää teoksia. Näin kertoi Helsingin sanomien jutussa erikoiskirjastovirkailija Pekka Turunen. (HS 8.1.19)

Jokin aika sitten lehdessä kerrottiin kiinalaisesta, Pekingin lähellä olevasta, uudesta hienosta kirjastosta, jossa kovasti otettiin selfieitä. Siinä salissa kirjoja oli monessa tasossa, joihin noustiin portaita. Hienolta näytti kuvassa. Harmi vain, että oikeita kirjoja siellä ei ollut. Oli vain kuvia kirjoista. Kyllä Oodi voittaa tällaisen feikin mennen tullen. Totuuden nimissä on sanottava, että tässä kiinalaisessa kirjastossa opuksia oli kuitenkin 600.000. Missä ne sitten olivat, se jäi minulle epäselväksi. Eivät ainakaan tässä selfiehuoneessa. Jossakin.

Upea on hesalaisten uusi talo Kansalaistorilla. Yhtä vain ihmettelen. Miten tämän pytingin nimi on kirjasto? Kirjastohan on hätinä kolmasosa tiloista. Eikö sen pitäisi olla Monitoimimaja, Yhtäjatoistatalo, Ihmistouhula, Kansalaistorppa, Ihmislinna, Harrastehalli, Kaikkienkota tai jotakin muuta vastaavaa? Jahka hesalaiset rupeavat nimen vaihtoon, niin minuun saa ottaa vapaasti yhteyttä. Täältä pesee lisää ehdotuksia.