Olen hämmentynyt. Eveliina Talvitie on kirjoittanut tänä vuonna kirjan Vanha nainen tanssii. Mikäpä siinä. Käyhän se. Takakannessa kirjailija toteaa: Että hekin, jotka eivät vielä ole vanhoja, tajuaisivat haluavansa jonakin päivänä sellaiseksi.

 

Ovatko nämä naiset vanhoja?

Hämmennyn sitten vasta, kun pääsen siihen asti, ketä nämä vanhat naiset ovat. Kirjaan on haastateltu 11 naista viisikymppisen kirjailijan itsensä lisäksi. Heistä nuorin on 51 vuotta ja vanhin 84. Alle 55 vuotiaita on viisi. Yli Kelan vanhuuseläkeiän, 65v, on myös viisi, joista yli 80v on kolme. Jokainen on jollakin lailla julkisuudesta tuttu. Miksi juuri heitä on haastateltu, sitä ei kirjassa kerrota.

Onpahan tässä nyt aivan uudenlainen vanhuuden määritelmä. Myönnän toki, että viisikymppinen on vaihdevuosissa ja siten joku saattaa kokea itsensä vanhaksi. Loppuuhan siinä mahdollisuus saada lapsia. Oma kriisinsä siitä tulee, jos on toivonut lapsia, mutta niitä ei ole syystä tai toisesta saanut. Aivan aidosti Talvitie tuntuu olevan näreissään erään 62 vuotiaan johtajan kieltäytymisestä haastateltavaksi. ”En koe itseäni vanhaksi naiseksi”, oli tämä kirjoittanut. Talvitie ihmettelee, miksi ihmisen on niin vaikeaa myöntää olevansa vanha. Minä taas ihmettelen, että miksi ihminen ei saa itse kokea itseään sellaisena kuin kokee.

 

Olisinko minä hyvä haastateltava Vanha nainen tanssii-kirjaan?

Jos joku olisi minua aikoinaan pyytänyt 62 vuotiaana mukaan johonkin vanha nainen- kirjaan (mitä nyt todellakaan mitä todennäköisimmin ei olisi tapahtunut), olisin vastannut juuri noin kuin tämä johtaja. En todellakaan millään mittarilla olisi tuntenut itseäni vanhaksi. Teinhän täyttä työpäivää töissä ja olin muutenkin terve ja aktiivinen. Eikä se suinkaan olisi tarkoittanut sitä, että kiellän ikäni.

Talvitiekin kertoo vastauksen siihen, minkä ikäinen on vanha, riippuvan iästä. Mitä nuorempi ihminen, sitä nuorempaa pitää vanhana. Suuret ikäluokat, joihin kuulun, kuulemma laittavat vanhuuden rajan 73 ikävuoteen. Tilastojen mukaan, sanoo kirjoittaja, ” ihminen tulee vasta 75 ikävuoden jälkeen riippuvaiseksi toisten avusta”. Lähdettä ei tekstissä kerrota. Se löytynee jostakin tekstin lopussa olevasta lähdeteoksesta. Jotenkin yksioikoisesti tuokin on sanottu. Kyse lienee enemmänkin siitä, että tuon ikävuoden jälkeen avun tarve usein lisääntyy, yksilöllisesti kuitenkin. Olkoon nyt sitten kuitenkin vaikka niin. Olen juurikin 73 vuotta ja saattaisi olla, että vieläkään en lähtisi haastateltavaksi vanha nainen - kirjaan (edelleenkään kukaan ei varmaankaan kysyisi).

Vierastan ikäleimojen lyömistä. Olen 73 v ja jokainen saa toki määritellä minua miten haluaa. Itselleni riittää tuo ikä ja tieto omasta terveydestäni ja toimintakyvystäni. Tähän Talvitie varmasti sanoisi, että kiellän vanhuuteni ja pelkään kuolemaa. ”Vanhuudesta on tullut tabu….Samalla kielletään kuolema”, kirjoittaa hän. Kyllä. Kuolemaa pelkään, mutta en toki sitä kiellä. Toivon silti, että se ei tulisi vielä pitkään aikaan. Samaan aikaan tiedän, että se voi tulla milloin vain. Juuri tällä viikolla sain taas siitä muistutuksen. Naapurini kuoli 65 vuotiaana haimasyöpään, joka diagnosoitiin vajaa kuukausi aikaisemmin.

 

Onko ihmisessä tärkeintä ikäluokittelu?

Sitäkin mietiskelen, että minusta ihmisessä on tärkeämpiäkin asioita kuin ikä, se, onko vanha vai ei. Voisin hyvinkin lähteä haastateltavaksi esimerkiksi seuraavanlaisiin kirjoihin (jos joku ymmärtäisi kysyä): Kuntoileva nainen tanssii, Himolukija-nainen  tanssii, Mummeli tanssii, Harrastajanäyttelijänainen tanssii, Bloggaajanainen tanssii ja mitä kaikkia mielenkiintoisia aiheita niitä olisikaan. Tämän nyt annan tässä ihan ilmaisena vinkkinä.

Sitä en ymmärrä, mitä iloa tai hyötyä minulle olisi siitä ollut, jos olisin jo 50-vuotiaana ruvennut julistamaan itseäni vanhaksi. Sitä en olisi missään tapauksessa tehnyt, vaikka olisi pyssyllä uhattu. Tähän varhaiseen, ”olen vanha”- ajattelutapaan tämä kirja mielestäni yrittää ihmisiä sysiä.

Sitä paitsi, kokemus omasta iästä on tutkimusten mukaan yhteydessä fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Suomalaisessa tutkimuksessa paljastui, että ”… itsensä kronologista ikää vanhemmiksi kokeneiden kuolleisuus oli suurempaa kuin muissa ryhmissä.” (terveyspsykologian dosentti Sanna Sinikallio, HS 4.4.2019)

 

Että 50-vuotiaana elämä loppuu?

” Näin hän (50 v) ei ainoastaan muutu peruuttamattomasti vanhaksi, hänen elämänsä loppuu.” Olen ällikällä. Miten tämä sopii yhteen yllä olevan takakannen tekstin kanssa? Että haluaisi vanhaksi?  Vaikka elämä loppuu?

” Vain ne naiset, jotka ovat onnistuneet taistelussa vanhenemista vastaan ja vaikuttavat huomattavasti ikäistään nuoremmilta, kehtaavat juhlia ja iloita 50-vuotismerkkipäivää. Me muut yritämme vaieta sen kuoliaaksi ja keskittyä hengittämiseen. Monet meistä paperipussiin”. Näin kirjailija ikäasian näkee. Hän sanookin paperipussivertauksen kuvaavan hänen omaa kieroutunutta suhdettaan ikääntymiseen. Niinpä niin.

Kirjan kansikuvassa Talvitie nostaa jalkansa melkein korviin. ”17-vuotias tanssija sisälläni vakuutti, että jalan pitää yltää korkealle…”  Hänen lonkkansa parahti ja toipuminen kesti kuulemma kaksi viikkoa. Että sellaista.

Minä, joka en ole koskaan tietääkseni ”taistellut vanhenemista vastaan” (mitä ikinä se olisikaan?) enkä ole koskaan vaikuttanut ikäistäni nuoremmalta, olen juhlinut sekä 40 että 50 että 60 että 70-päiviä. Ja häpeämättömästi vielä iloinnut! Saatanpa juhlia 80 vuottakin, jos silloin henki pihisee. Jos oikein villiksi heittäydyn, saatan juhlia 75 vuotiaanakin (jos siis pää pystyssä heiluu). Ja ihme ja kumma, tunnen monia samanlaisia.

 

Siis täytyykö julistautua varhain vanhaksi ja samalla ahdistua?

Kirja on hämmentävä sekoitus toisaalta sitä, että viisikymppisen täytyy julistautua vanhaksi ja toisaalta häpeää ja ahdistusta tuon vuosikymmenen täyttämisestä, kuten edellisestä kappaleesta käy ilmi. Mihin tässä sitten lukijana oikein pitäisi lukittautua? Voisiko viisikymppinen ihan vain reilusti olla keski-ikäinen?

Talvitie kertoo olevansa feministi. Siksi kai haastattelukappaleiden välissä on aina kappale, jossa hän kertoo, miten naiset ovat eri tavoin huonommassa asemassa kuin miehet, etenkin vanhat tai ”vanhat” naiset. Eli kirja on ainakin puoliksi tietokirja naisen huonosta asemasta. Myönnän toki, että sukupuolten tasa-arvo ei ole vielä mallillaan, meilläkään. Lukisin kuitenkin joskus näiden ”kaikki tämä on huonosti tai vieläkin huonommin”-juttujen lisäksi kuvausta siitä, miten Suomessa tasa-arvo vuosikymmenten saatossa on parantunut. Ja minkä ansiosta. Ymmärrän toki, että tämän kirjan agendaan se ei kuulu.

 

Ihana Seela Sella!

Monilla haastatelluista on ihan oikeasti sanottavaa. Heihin kuuluu näyttelijä Seela Sella, 84 v. joka ei ole hävittänyt älyään, suhteellisuuden tajuaan ja itseluottamustaan. Siinäpä meille opiksi, ei niinkään oikea vanha, vaan oikea asenne. ”Tiedän, mistä olen lähtöisin ja missä on mun voima”, sanoo hän. Miten olenkaan aina ihaillut häntä! Kaiken lisäksi hän on valinnut tanssikappaleeksi Carolan Kielletyt leikit. Oi ja voi, Carolaa ja hänen kappaleitaan minäkin diggaan. Saattaisinpa tehdä kirjan, jonka nimeksi tulisi : Miten itseensä luottava, itsensä näköinen nainen tanssii, oli ikä mikä tahansa. Siihen haastattelisin Seela Sellan tapaisia, eri ikäisiä naisia.

”Vanhan naisen etu on se, että hän kantaa mukanaan nuorta itseään ja voi palata siihen mielessään milloin vain. Nuorena ei voi vielä muistella omaa nuoruutta. Nuorena nuoruutta ei välttämättä edes huomaa. Näin ajatellen nuoruus on tavallaan vanhojen sisällä elävä ominaisuus, ” kertoo Talvitie.

Näinkin toki. Itse ajattelen, että paitsi nuoruutta, me kannamme mukanamme kaikkia aikaisempia ikävaiheitamme. ”Kaiken ikäiset Seelat on mun sisällä. Ne on mun käyttövara”, sanoo myös Seela Sella.

 

Lukeako vai ei?

Kerroin tekstin alkupuolella, että mielestäni 62- vuotias saa olla kokematta itseään vanhaksi. Samalla logiikalla minun on myönnettävä, että jos nämä kirjan nuorimmatkin naiset kokevat itsensä vanhaksi, niin siitä vaan. Älköön kukaan silti ajatelko, että viisikymppisenä ja rapiat jokaisen ikään kuin täytyisi ajatella olevansa vanha.

Kirjan synnyttämät ajatukseni eivät luonnollisesti ole alkuunkaan objektiivisia. Eivät edes yritä sitä olla, koska se on mahdotonta. Jokainen lukija aina tuo oman itsensä tulkintaan. Saatoinhan lukea kirjaa kuin Vanha Kehno Raamattua. Tahi saatan olla muuten vain tyhmä ja yksinkertainen. Joka tapauksessa pienet harmaat aivosoluni (kuten Poirot sanoisi) saivat runsaasti töitä. Oman näkemyksesi saat, kun tartut kirjaan ja luet sen.

 

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla