Joku on saattanut jo epäillä, aionko vaieta kuoliaaksi Herkuttoman helmikuun toteutuksen tulokset. Ehei! Ei kävisi pienessä mielessäkään!

Juu. Pääsääntöisesti herkuttomuus meni hyvin. Kuun alussa tosin otin näytelmäharkkojen tauolla automaattisesti tarjolla olleen Domino-keksin. Se ei kuitenkaan ehtinyt suuhun asti, kun huomasin erehdykseni.

Selkeästi aina iltapäiväkahvilla suuni suorastaan kiljui jotakin makeaa, kuten pullaa tai suklaata. Kuka nyt pelkkää kahvia juo? Minä en ainakaan. Leivänpala oli laiha lohdutus. Olin kuitenkin havaitsevinani, että loppukuusta kahvin aikainen tai jälkeinen herkkuhimon huuto ei ollut enää niin vihlova.

Muutama repsahdus tapahtui.

Ensimmäinen oli jo herkuttomuuden alussa. Olin Helsingissä yhdessä tilaisuudessa, jossa muun muassa tarjottiin kahvia ja laskiaispullia. Mitä teinkään? Otin ja söin pullan ihan tietoisesti. En itsekään tiedä, miksi niin tein. Ei edes ollut mitään erityistä mielitekoa. Ei ollut mitään porukan painetta. Kahvin kanssa olisin voinut ottaa leipäpalan. Tahi jättää kahvin juomatta. Kukaan ei olisi kysellyt. Saattaahan se olla niin, että sitä muuttuu ihan eri ihmiseksi, kun isoon cityyn pääsee käymään.

Toinen kerta tapahtui yöllä. Heräsin jostakin syystä. Jonkinlaisen hulluuskohtauksen saaneena kävelin pikkuleipäpurkille, otin neljä pikkuleipää ja menin keittiön pöydän ääreen ne syömään maidon kanssa. Tiedättekö sellaisia Serinakakkuja? Omatekemiä.  Hyviä.

Olisi hyvä, jos voisin sanoa, että ihan unissani kävelin syömään pikkuleivät. Mutta ei. En ole unissakävelijätyyppiä. Tosin vähän aikaa sitten ihmettelin aamulla herätessäni sänkyni vieressä sikin sokin lojuvia papereita. Mies valisti, että olin yöllä kohottautunut sängystä, selannut papereita ja repinytkin jotakin. Tämän tehtyäni olin jälleen paneutunut makaamaan. Minulla ei ole asiasta mitään tietoa.

Kolmas makean syöntikerta oli ihan tahallinen, sitä en oikeastaan laske mukaan. Olin tarjoamassa vieraille omenapiirakkaa vaniljakastikkeen kanssa. Otin siitä koemielessä pienen siivun, että onko syötävää. Vaniljakastiketta en sentään ottanut. Sen maun kyllä tiedän maistamatta. Korostan: siivu oli tosi ohut. Jos olisi ollut kirkkaampi päivä, olisi siivun läpi nähnyt.

Ai niin. Olihan vielä tämä. Mies toi joku päivä rasiassa pullia. Ei kiitos, minulle ei makeaa! Kun miehen silmä vältti, nakersin pienen palasen yhdestä. Voi että, mutta oli hyvää! On kuitenkin syytä huomata, että en ottanut enempää. Joku roti sentään.

Mielestäni meni siis kohtalaisen hyvin. Laskiaispulla minua tosin erityisesti ihmetyttää. Olinko se minä, joka sen söi?

Kiusauksia oli kuukauden varrella toki enemmänkin. Esimerkiksi kuoron laululeirillä tarjottiin Pusuja, jotka ovat erikoisherkkujani. Otin, en syönyt, panin jemmaan. Karkkeja on tarjottu siellä ja täällä. Usein olen ottanut ja vienyt miehelle tuliaisiksi. Brysselin nuoren lomalaisen kanssa kävimme vohvelikahvilassa. Hän söi ihanan suklaisen letun kermavaahdolla, minä suolaisen rucolasalaatilla. Makua en voi kehua. Enemmän ihmettelin kuitenkin vohveleiden koon kutistumista aikaisempiin käynteihini verrattuna. Lieneekö omistaja vaihtunut?

Nyt maaliskuussa olen syönyt belgialaista suklaata, yhdessä lomalaisen kanssa tehtyjä laskiaispullia ja korvapuusteja. Voi olla, että kuvittelen, mutta suklaita otan huomattavan vähän, vaikka rasia pöydällä odottaa. Kaappiinhan se oikeaoppisesti pitäisi laittaa. Tutkimus kertoo, että napostelua tulee helpommin, jos herkut ovat esillä.

Entäpä sitten herkuttomuuden mahdollinen vaikutus mittalukuina?

Paino ei ole laskenut. Itse asiassa 1.3. paino oli puoli kiloa enemmän kuin 1.2. Se menee kuitenkin normaalin vaihtelun välille. Minusta tuntuu, että leivän syöntini lisääntyi kuukauden aikana pullan korvikkeena. Ei hyvä sekään. Vatsan ympärys oli kaventunut 2-3 senttiä. Lienee jo oikeaakin pienemistä, vaikka mahdollisen mittausvirheenkin laskisi mukaan. Siitä olen erityisen iloinen.

Helmikuulle sattui lääkärin vuosikontrolli ja siihen liittyvät verikokeet (oli muuten elämäni ensimmäinen lääkärin vuosikontrolli, verikokeita on toki otettu vuosittain). Toistakymmentä vuotta paastoverensokerini on ollut yleensä muutamia tahi useampia kymmenyksiä yli viitearvon. Nyt se oli viitearvon ylärajalla. Katsoin muistiinpanoistani, että näin oli ollut viimeksi kolme vuotta sitten. Olin iloinen, johtui se herkuttomuudesta tai muusta. Pitkäaikainen sokeri ja sokerirasituskoe on ollut aina ok.

Diabetesuhka heiluu kuitenkin ylläni. Sukurasitustakin on. Lääkäri kertoi liikunnan tärkeydestä ja oli antamassa siitä minulle esitettä. Kun kerroin viikottaiset liikuntani, hän kiireesti nakkasi esitteen kaappiin todeten : Tätä ei tarvita. Joku terveysammattilainen on joskus minulle sanonutkin, että runsaan liikkumiseni ansiosta diabetes ei ole puhjennut. Hyvä niin. Ja hyvä on myös, että en liiku pelkästään terveyteni takia, vaan siksi, että se on hauskaa.

Yksi vesijumppakaverini kertoi aloittaneensa herkuttoman jo tammikuussa ja jatkavansa sitä toistaiseksi ilman päättymispäivää. Hänellä on painoa lähtenyt neljä kiloa, vaikka kertoi töissä pääasiassa istuvansa. Se sai minut ajattelemaan, että olisiko minun syytä jatkaa makean välttelyä. Toisaalta olisi syytä kiinnittää huomiota myös rasvoihin. Useinhan ne toki kulkevat käsikädessäkin. Lihavuuteen ja vyötärölihavuuteen vaikuttavat molemmat.

Olen makustellut tätä jatkoa nyt mielessäni ja sydämessäni. Kuten kerroin, olen maaliskuun alun päivinä syönyt ihan kiitettävästi makeaa. Olisi helppo sanoa, että ei nyt maaliskuussa voi enää ruveta millekään dieetille. Seuraavassa kuussa sitten. Näin kuiskailee pieni kiusanhenki korvaani. Morgen, morgen, nur nicht heute, sagen immer faule Leute. Eli, huomenna, huomenna, ei tänään, sanovat laiskat ihmiset. Näin opettaa tämä, jo koulussa oppimani saksalainen loru.

Kuitenkin, vesijumppakaverini toimi tietämättään personal trainerinani. Painukoon kiusanhenki sinne, missä pippuri kasvaa.

MINÄ ALOITAN 10.3.19 MAKEUTTAMATTOMAN MAALISKUUN!