Hormonit ja Alzheimer

klo 14:43 | 11.3.2019

Hieraisinpa taas toissapäivänä simmujani ammolleen, kun luin Helsingin sanomia. Silmien avaajana toimi tutkimusartikkeli: Alzheimerin riskistä uutta tutkimustietoa. (HS 9.3.19) Jutun mukaan vaihdevuosien jälkeen aloitettu hormonikorvaushoito saattaa lisätä muistisairauden, Alzheimerin taudin vaaraa.

Että tällaista! Tähän asti on asiantuntijoiden suulla kerrottu, että hormonikorvaushoito nimenomaan vähentää dementian riskiä. Tätä tutkimustulosta ei käy kuitenkaan epäileminen. Se on julkaistu Britannian lääkärilehdessä BMJ:ssä. Tekijöinä on suomalaisia tutkijoita yhteistyössä Helsingin yliopiston, Helsingin yliopistollisen keskussairaalan ja Folkhälsanin kanssa. Tutkimusta johti dosentti Tomi Mikkola. Tulos yllätti tutkijatkin. Tietoja kerättiin 85 000:lta suomalaisnaiselta. Vaikuttava määrä.

Tutkimuksessa hormonikorvaushoito lisäsi 9-17 % Alzheimerin taudin riskiä, mutta vain silloin, jos hoito annettiin suun kautta. Paikallisesti ihon kautta annettu hoito ei vaikuttanut sitä eikä tätä taudin vaaraan. Ei siis vähentänytkään, tulkitsen. Riski kasvoi, jos hoito aloitettiin alle 60-vuotiaana ja kesti yli 10 vuotta.

Mitäs minä nyt olen tällaisista uutisista kiinnostunut, vanha nainen? No, ihan vain siksi, että tuossa noin viidenkympin iässä, eli vaihdevuosi-iässä olen minäkin joskus ollut. Käytin viisi vuotta hormonihoitoa ja kyllä, tabletteina. Enää en kyllä muista, mihin oireisiin niitä varsinaisesti aloin käyttää. Hikoilluthan olen aina, mutta varsinaisia kuumia aaltoja en muista. Olisiko ollut uniongelmiin? Tulee mieleen edesmenneen sisareni kertoma juttu. Hän oli ystävineen jossain itäisen puolen maassa kylmässä majoituspaikassa. Heidän, vaihdevuosi-ikäisten, toiveensa siellä oli, että tulisipa edes kuuma aalto.

Sitten aikoinaan lopetin hormonihoidon, kun julkaistiin tutkimus, että hormonikorvaushoito lisää rintasyövän riskiä. Silloinen gynekologini silmin nähden närkästyi tästä päätöksestäni. Vaihdoin gynekologia. Joitakin vuosia myöhemmin kävin toisella gynekologilla, joka on innokas hormonihoitojen puolesta puhuja. Joka käynnillä hän minuakin yritti vakuuttaa aiheesta. Lopulta hän antoi näytepakkauksen, siis tabletteja. Vaikutusta oli. Rinnat tulivat aroiksi. Muuta en huomannut. Siihen se jäi.

Muun muassa lääkärikirja Duodecista ja gynekologi Maija Kajanin kotisivuilta maijakajan.fi löytyy tietoja, että suun kautta otetut korvaushormonit lisäävät laskimotukoksen, keuhkoveritulpan ja aivoinfarktin riskiä. Sissoo. Onkohan tämä riski vielä olemassa viidentoista vuoden jälkeen? Sitä paitsi, hormonikorvaushoito vähentää sepelvaltimotaudin, diabeteksen, osteoporoosin, paksusuolisyövän ja verenpaineen riskiä sekä suojaa nivelrikolta. Juu, ja vähentää dementian riskiä.

Tuolloin parikymmentä vuotta sitten ei näistä riskeistä ja hyödyistä niin paljon puhuttu. On siis mahdollista, että saan kaikki nuo taudit.Nivelrikko jo tuli. Diabetes vaanii. Sen lisäksi hormonittomana naamani on ruttuisempi ja hiukset ohuemmat. No joo. Totta puhuen, en sentään usko, että kaikki nuo sairaudet hyppäävät minuun. Monet asiathan ovat vaikuttamassa sairastumisiin.

Jos joku asia, niin vaihdevuosien korvaushoito jakaa lääkäreitä. Joidenkin gynekologien mielestä vaihdevuosien hormonihoidosta on apua lähes kaikkeen. Maija Kajanin mukaan masennuskin vaihdevuosi-iässä johtuu tavallisesti hormonien puutteesta.Tietysti myös vaihdevuosiin ehtineillä on monenlaista suhtautumista hoidon tarpeeseen. Duodecimin mukaan kuumista aalloista kärsii 70-80 % naisista. Varsin hankalia oireet ovat joka viidennellä. Vastaavasti noin joka viidennellä ei ole mainittavia oireita.

Minulla on yksi tuttu, joka aloitti hormonihoidon heti, kun imuroidessa tuli hiki. Joku saattaa kärvistellä kuumien aaltojen ja unettomuuden kanssa ilman hoitoja. Muutamat ystäväni ovat käyttäneet hormoneja yli 20 vuotta, kun gynekologi on sanonut, että niitä on syytä käyttää loppuikä. On ystäväpiirissäni kyllä muitakin hormonittomia luomuja kuin minä.

Mitä tässä nyt yritän sanoa? Voipi olla, että suo on siellä ja vetelä täällä. Eli, että käyttää tai ei käytä hormonikorvausta, niin riskejä voi olla. Ymmärrän hyvin, että jos oireet haittaavat elämää, niin hormoneja kannattaa käyttää. Ajattelen niinkin, että jokaisen itse pitäisi päättää käytöstä tai käyttämättömyydestä, ei gynekologin. Gynekologin tehtävä on antaa puolueetonta tutkimustietoa potilaalle ja ohjata tutkimuslähteille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Anjakaarina

Herkuton helmikuu. Kuinkas siinä kävikään.

klo 12:21 | 9.3.2019

Joku on saattanut jo epäillä, aionko vaieta kuoliaaksi Herkuttoman helmikuun toteutuksen tulokset. Ehei! Ei kävisi pienessä mielessäkään!

Juu. Pääsääntöisesti herkuttomuus meni hyvin. Kuun alussa tosin otin näytelmäharkkojen tauolla automaattisesti tarjolla olleen Domino-keksin. Se ei kuitenkaan ehtinyt suuhun asti, kun huomasin erehdykseni.

Selkeästi aina iltapäiväkahvilla suuni suorastaan kiljui jotakin makeaa, kuten pullaa tai suklaata. Kuka nyt pelkkää kahvia juo? Minä en ainakaan. Leivänpala oli laiha lohdutus. Olin kuitenkin havaitsevinani, että loppukuusta kahvin aikainen tai jälkeinen herkkuhimon huuto ei ollut enää niin vihlova.

Muutama repsahdus tapahtui.

Ensimmäinen oli jo herkuttomuuden alussa. Olin Helsingissä yhdessä tilaisuudessa, jossa muun muassa tarjottiin kahvia ja laskiaispullia. Mitä teinkään? Otin ja söin pullan ihan tietoisesti. En itsekään tiedä, miksi niin tein. Ei edes ollut mitään erityistä mielitekoa. Ei ollut mitään porukan painetta. Kahvin kanssa olisin voinut ottaa leipäpalan. Tahi jättää kahvin juomatta. Kukaan ei olisi kysellyt. Saattaahan se olla niin, että sitä muuttuu ihan eri ihmiseksi, kun isoon cityyn pääsee käymään.

Toinen kerta tapahtui yöllä. Heräsin jostakin syystä. Jonkinlaisen hulluuskohtauksen saaneena kävelin pikkuleipäpurkille, otin neljä pikkuleipää ja menin keittiön pöydän ääreen ne syömään maidon kanssa. Tiedättekö sellaisia Serinakakkuja? Omatekemiä. Hyviä.

Olisi hyvä, jos voisin sanoa, että ihan unissani kävelin syömään pikkuleivät. Mutta ei. En ole unissakävelijätyyppiä. Tosin vähän aikaa sitten ihmettelin aamulla herätessäni sänkyni vieressä sikin sokin lojuvia papereita. Mies valisti, että olin yöllä kohottautunut sängystä, selannut papereita ja repinytkin jotakin. Tämän tehtyäni olin jälleen paneutunut makaamaan. Minulla ei ole asiasta mitään tietoa.

Kolmas makean syöntikerta oli ihan tahallinen, sitä en oikeastaan laske mukaan. Olin tarjoamassa vieraille omenapiirakkaa vaniljakastikkeen kanssa. Otin siitä koemielessä pienen siivun, että onko syötävää. Vaniljakastiketta en sentään ottanut. Sen maun kyllä tiedän maistamatta. Korostan: siivu oli tosi ohut. Jos olisi ollut kirkkaampi päivä, olisi siivun läpi nähnyt.

Ai niin. Olihan vielä tämä. Mies toi joku päivä rasiassa pullia. Ei kiitos, minulle ei makeaa! Kun miehen silmä vältti, nakersin pienen palasen yhdestä. Voi että, mutta oli hyvää! On kuitenkin syytä huomata, että en ottanut enempää. Joku roti sentään.

Mielestäni meni siis kohtalaisen hyvin. Laskiaispulla minua tosin erityisesti ihmetyttää. Olinko se minä, joka sen söi?

Kiusauksia oli kuukauden varrella toki enemmänkin. Esimerkiksi kuoron laululeirillä tarjottiin Pusuja, jotka ovat erikoisherkkujani. Otin, en syönyt, panin jemmaan. Karkkeja on tarjottu siellä ja täällä. Usein olen ottanut ja vienyt miehelle tuliaisiksi. Brysselin nuoren lomalaisen kanssa kävimme vohvelikahvilassa. Hän söi ihanan suklaisen letun kermavaahdolla, minä suolaisen rucolasalaatilla. Makua en voi kehua. Enemmän ihmettelin kuitenkin vohveleiden koon kutistumista aikaisempiin käynteihini verrattuna. Lieneekö omistaja vaihtunut?

Nyt maaliskuussa olen syönyt belgialaista suklaata, yhdessä lomalaisen kanssa tehtyjä laskiaispullia ja korvapuusteja. Voi olla, että kuvittelen, mutta suklaita otan huomattavan vähän, vaikka rasia pöydällä odottaa. Kaappiinhan se oikeaoppisesti pitäisi laittaa. Tutkimus kertoo, että napostelua tulee helpommin, jos herkut ovat esillä.

Entäpä sitten herkuttomuuden mahdollinen vaikutus mittalukuina?

Paino ei ole laskenut. Itse asiassa 1.3. paino oli puoli kiloa enemmän kuin 1.2. Se menee kuitenkin normaalin vaihtelun välille. Minusta tuntuu, että leivän syöntini lisääntyi kuukauden aikana pullan korvikkeena. Ei hyvä sekään. Vatsan ympärys oli kaventunut 2-3 senttiä. Lienee jo oikeaakin pienemistä, vaikka mahdollisen mittausvirheenkin laskisi mukaan. Siitä olen erityisen iloinen.

Helmikuulle sattui lääkärin vuosikontrolli ja siihen liittyvät verikokeet (oli muuten elämäni ensimmäinen lääkärin vuosikontrolli, verikokeita on toki otettu vuosittain). Toistakymmentä vuotta paastoverensokerini on ollut yleensä muutamia tahi useampia kymmenyksiä yli viitearvon. Nyt se oli viitearvon ylärajalla. Katsoin muistiinpanoistani, että näin oli ollut viimeksi kolme vuotta sitten. Olin iloinen, johtui se herkuttomuudesta tai muusta. Pitkäaikainen sokeri ja sokerirasituskoe on ollut aina ok.

Diabetesuhka heiluu kuitenkin ylläni. Sukurasitustakin on. Lääkäri kertoi liikunnan tärkeydestä ja oli antamassa siitä minulle esitettä. Kun kerroin viikottaiset liikuntani, hän kiireesti nakkasi esitteen kaappiin todeten : Tätä ei tarvita. Joku terveysammattilainen on joskus minulle sanonutkin, että runsaan liikkumiseni ansiosta diabetes ei ole puhjennut. Hyvä niin. Ja hyvä on myös, että en liiku pelkästään terveyteni takia, vaan siksi, että se on hauskaa.

Yksi vesijumppakaverini kertoi aloittaneensa herkuttoman jo tammikuussa ja jatkavansa sitä toistaiseksi ilman päättymispäivää. Hänellä on painoa lähtenyt neljä kiloa, vaikka kertoi töissä pääasiassa istuvansa. Se sai minut ajattelemaan, että olisiko minun syytä jatkaa makean välttelyä. Toisaalta olisi syytä kiinnittää huomiota myös rasvoihin. Useinhan ne toki kulkevat käsikädessäkin. Lihavuuteen ja vyötärölihavuuteen vaikuttavat molemmat.

Olen makustellut tätä jatkoa nyt mielessäni ja sydämessäni. Kuten kerroin, olen maaliskuun alun päivinä syönyt ihan kiitettävästi makeaa. Olisi helppo sanoa, että ei nyt maaliskuussa voi enää ruveta millekään dieetille. Seuraavassa kuussa sitten. Näin kuiskailee pieni kiusanhenki korvaani. Morgen, morgen, nur nicht heute, sagen immer faule Leute. Eli, huomenna, huomenna, ei tänään, sanovat laiskat ihmiset. Näin opettaa tämä, jo koulussa oppimani saksalainen loru.

Kuitenkin, vesijumppakaverini toimi tietämättään personal trainerinani. Painukoon kiusanhenki sinne, missä pippuri kasvaa.

MINÄ ALOITAN 10.3.19 MAKEUTTAMATTOMAN MAALISKUUN!

herkuttoman helmikuun saldo

Kommentit (2)

Mervi

1/2 |

klo 19:44 | 9.3.2019

Onneksi olkoon,hyvinhän se meni!! Tsemppiä jatkoon!
Tuo Serinakakkujen mutustelu kyllä nauratti,se oli kuin jostain elokuvasta. Äitini teki niitä,muistan mauan ,vaikka on varmasti 30 vuotta,kun olen viimeksi maistanut.

Anjakaarina

Liittynyt18.10.2015

klo 14:59 | 11.3.2019

Mervi, kiitos tsemppauksesta! Taisit sinäkin pitää Serinakakkujen mausta, kun saat maun vieläkin mieleesi.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Anjakaarina

Raitiotien tulo etenee kuin juna

klo 14:25 | 4.3.2019

Helmikuun lopulla oli Tampereen tulevan raitiotien vaunun mallikappale eli maketti yleisön ihmeteltävänä Tampere-talon Sorsapuistosalissa. Väkeä kävi ihmettä ihastelemassa yli 15 000.

Tampereen ratikan rakentamista on tehty jo monta vuotta ja tehdään vielä monta. En muista, koska päätös valtuustossa tehtiin (niukalla enemmistöllä muuten ja viime hetken takinkääntäjien avustuksella), enkä sitäkään, milloin sen pitäisi olla valmis. Liikenne on nyt kuitenkin ratikkatyömaan takia ollut sekaisin jo kokomonta vuotta.

Ai että miksi olen noin huonosti perillä asiasta? Sanoisin evvk, kuten nuoriso takavuosina, jos olisin sen ajan nuori. Olin tosi turhautunut, kun samaan aikaan kaupungissa päätettiin hemmetin kalliiden investointien teosta. Rantatunneli, maauimala, kansi ja areena ja satoja miljoonia maksava ratikka. Minun laillani moni muukaan ei ollut innostunut hankkeesta. Moni tietenkin oli. Jakolinjaa siis oli.

Nyt on ratikan rakentamiseen jo tarvittu lisäbudjetti, tunneli joudutaan liikenneruuhkan takia tämän tästä sulkemaan ja miljoonia (vaiko kymmeniä miljoonia?) tarvitaan tilanteen parantamiseen. Pormestari Lauri Lylyn suulla on juuri todettu, että Tampere on valmis sijoittamaan Suomirata osakeyhtiöön maksimissaan neljä miljoonaa niin sanotun tunnin junan suunnitteluun Helsingin ja Tampereen välille. Lisää rahaa laitetaan sitten tarpeen mukaan jatkossa. Hohhoijaa. Missä se Rahapuu kasvaa? Minäkin kävisin siellä.

Vaikka Tampereen väkiluku on kasvanut, verotulot eivät ole kasvaneet samaan tahtiin. Jossakin vaiheessa kerrottiin, että kaupunkiin muuttavat suurelta osin opiskelijat ja työttömät. Ymmärrettävää. On opiskelupaikkoja ja enemmän työnsaantimahdollisuuksia isommassa paikassa. Kohta on taas kova itku, kun sosiaali- ja terveysmenot ylittyvät. Niihinhän ei koskaan kannata edes budjetoida riittävästi. Vanhusten hoitajamitoitustakin laskettiin. Ei paljon, mutta sen verran, että rahaa saatiin säästymään tärkeämpiin.

Ihan pieni syy omaan ratikkanihkeyteeni ei ole sekään, että vain pientä osaa kaupunkilaisia ratikkalinja käytännössä koskee. Meille muille se tietää enimmäkseen huononnusta bussilinjoihin tai, kuten meillä, paitsi huononnusta, noin kilometrin kävelyä ratikkapysäkille siihen halajavalle. Omakotiyhdistyksen kokouksessa raitiotieallianssin edustaja sanoi ihan tutkimuksen kertovan, että ihmiset mielellään kävelevät ratikkapysäkille 800 metriä. Entä, jos on vaikkapa vanha ja huonojalkainen, kysyin. Mahtaako mielellään kävely koskea häntäkin? No, se on toki eri juttu, myönsi allianssinainen.

Joku voisi sanoa, että suotta riiheät. Ethän edes nykyäänkään käytä usein bussia, vaan suhaat autollasi. Totta toveri haastaa. Ennakoinkin tässä tulevaa tilannettani.

Kun kansalaiset eivät saaneet äänestää ratikan tulosta, niin ratikan väristä olemme saaneet äänestää. Tai äänestivät ne, jotka halusivat. En kokenut vetoa moiseen hommaan. Jostakin syystä tuli mieleeni tarina lapsesta, joka ei haluaisi lähteä vaikkapa päiväkotiin eikä siksi halua pukea. Vanhempi saattaa innostaa lasta kertomalla, että tämä saa ihan itse valita, laittaako tänään siniset vai punaiset sukkahousut. Ratikan väriksi tuli punainen.

Tämän purkauksen jälkeen ette varmaan usko, että olin minäkin makettia katselemassa. Perustelin sitä itselleni sillä, että Brysselin nuorelle lomalaiselle järjestyi tällainenkin ohjelmanumero.

Ihan se maketti oli ratikan näköinen ja punainen. Kova oli jonotus ohjaamoa katsomaan. Jätimme väliin. Paikalla tapaamani kuoroystävä teki samoin. Hän perusteli sitä sillä, että ei ole ajatellut enää ruveta ratikan kuljettajaksi. Vaikka voisihan se olla mukava virka eläkeläiselle.

Paikalla esiteltiin myös kangasvaihtoehtoja ratikan tuolien verhoiluosalle. Ja kuinka ollakaan, siitäkin saimme taas äänestää. Siniset vai punaiset sukkahousut? Kun vieraileva lomalainen innostui äänestämään, täytyihän minunkin se tehdä. Päädyimme molemmat Helena Hyvösen punaiseen HipHeiHurraa- kuosiin.

Seinätaulussa suunnittelija Hyvönen kertoo : Tavoitteeni on Ratikan matkustajia huomioiva tekstiilikuvio…….tuo mielleyhtymiä mukaviin, iloisiin asioihin”. Ei vähä mitään. Nappiäänestyksessä kävi ilmi, että saatoimmekin äänestää vain suunnittelijaa, emme kuosia. Varsinaiseen valintaan vaikuttavat juryn mielipide ja yleisöäänet 20 %. Nyt odotamme jännittyneinä, voittaako meidän ehdottamamme. Punaiset.

Että näin. Aamulehtikin pääkirjoituksensa 28.2.19 otsikoi: Tamperelaiset on imaistu ratikan kyytiin. Tekstissä kerrottiin esimerkiksi: ”Makettinäyttely on hyvä esimerkki onnistuneesta, ihmistä lähelle tulevasta markkinoinnista.” ”Päätös jakoi ensin vahvasti mielipiteitä …” ”Viime kuukausina henki on kuitenkin muuttunut epäilystä viriäväksi innostukseksi.”

Tiedoksi vain, että minua ei kyllä ole imaistu mihinkään. Eikä viriävää innostustakaan ole havaittavissa. Ei siitäkään huolimatta, että mies, joka vähemmän intoilee minkään asian puolesta tai vastaan, tämän tästä puhelee, kuinka heti sitten mennään ratikalla ajelemaan. Tunnelin rakentamisen aikoihin hän veisasi tällaista virttä: ”Onpa hyvä, kun päästään mökille sitten kaksi minuuttia nopeammin.”

Ihan vain koiruuttaan mies minulle tällaisia haastelee. Yrittää kokeilla, saako minut hiilestymään. Ei se nyt sentään noin vähästä onnistu.

Kommentit (0)

Anjakaarina

Jäiset Näsijärven Haltiat

klo 17:42 | 2.3.2019

Viime vuonna ihastuin ikihyväksi Ikuriin metsään tehtyyn jääveistospolkuun. Noin 30 000 kävijää minun lisäkseni kävi niitä ihastelemassa. Tänä vuonna Ikurissa oli Elämänpolku nimistä – jääveistostaidetta. Pahaksi onneksi lämpöaalto sulatti veistokset jo parin viikon päästä. En ehtinyt paikalle. Harmillista minulle, mutta etenkin veistäjille, joiden työ osaksi meni hukkaan.

Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen.

Tampereella on tänä talvena uusi jääveistosteltta keskustassa Laikun lavan lähellä. Kulttuuritalo Laikku ja Suomen Jouluvalo Oy ovat hankkeen takana. Tv-kuvaaja Kari Manninen on suunnitellut näyttelyn teokset, niihin liittyvät tarinat ja taustakuvituksen.

Olin vähän mielessäni ajatellut, että ei se haltianäyttely nyt kummoinen voi olla. Eihän se ole edes metsässä.

Kun astun hämärään ja ”jäiseen” telttaan, tulen heti ihan toiseen maailmaan. Vau!

Millaisia haltioita ja millaisia tarinoita!

Tavallinen haltia on vähän kuin tavallinen ihminen. Se on löydettävissä joka paikasta Näsijärvellä. Minä en ole kylliksi Näsijärvellä liikkunut, kun en ole sitä koskaan nähnyt.

Koljonselän koukkunokka asuu syvissä vesissä. Se käy vain tarkistamassa keväisin jäiden lähdön ja kaloja muistuttamassa kutuajasta. Se on erinomaisen ylpeä komeasta nenästään, kuten toki asiaan kuuluu.

Oho! Pallosaaren pitkäkorva päästää vettä jään päälle. Tänä talvena se ainakin on ollut hommissa. Se ei pidä turhasta liikkumisesta ja metelöinnistä jäällä. Siksi kai se vedet jäälle laskee. Yrittää meidät pitää jäältä poissa. No, hyvin se onnistuukin hänen konsteillaan.

Ennen vanhaan lapsia peloteltiin, että jos menee veden rantaan yksin, näkki vie. Tarkoitus oli suojella lapsia hukkumiselta. Tämä Näsinselän näkki ei ole kuitenkaan paha. Se ratkoo riitoja ja kiistoja. Kukaan ei ole sitä kuitenkaan nähnyt (ehkä veistoksen tekijää lukuunottamatta?). Järven jäätymisen aikaan sen laulua voi kuitenkin kuulla. Ollaan siis korva tarkkana ensi syksynä.

Jäälentäjä on minusta kaunein veistos. Mikä vahinko, että sitä on vaikea Näsijärvellä nähdä. Vain kaksi ihmistä on sen tiettävästi nähnyt. Sen nähdäkseen täytyy olla unen rajamailla. Sen lisäksi pitää olla pakkasviima ja aallokon jäädyttämää rantakasvustoa. Näillä ehdoilla en taida koskaan onnistua sitä näkemään. Onneksi näen sen edes täällä jääveistosteltassa.

Kuutamon kuuntelija tulee täydenkuun aikaan havainnoimaan esimerkiksi valon määrää. Tietonsa se viestittää järven pohjaeliöille. Kuutamon kuuntelijan käynnin rantakivillä voi havaita rantakivien paikan tai niiden asennon muuttumisesta. Ollaan siis tarkkoina rannoilla kävellessä.

Muroleen murisija murisee majaville, saukoille ja piisamille. Sitä tarina ei kerro, että miksi. Talvisin Murisija peuhaa pakkaslumessa. Tiedä häntä, saattaisiko silloin sen nähdä.

Saattohaltiat keräävät sielut ja saattavat ne taivaalle revontulten aikaan. Siellä sielut liittyvät revontuliin ja matkaavat maailman kaikkeuteen ja ties minne. Ties minne. Jokainen saa siis itse kuvitella, mihin sielu lopulta menee. Itkettävän kaunis ajatus haltiasaatosta.

Miten upea kokemus! Kiitos taustavoimat, Kari Manninen ja veistäjät. Tarinat haltioiden luonteista ja tekemisistä auttoivat pääsemään satuun sisälle. Olimme Brysselin nuoren lomalaisen kanssa ihastuksesta intona! Viiden euron pääsymaksu ei ollut lainkaan liikaa.

Klikkaamalla alla olevaa linkkiä Jääteltan nettisivuille, voit katsoa myös sinne ladatun noin kolmen minuutin videon haltioista.

https://www.jaateltta.fi/

Postauksen kuvat on ottanut Brysselin nuori talvilomalainen, joka ei tahdo nimeään julkisuuteen.