Löydän itseni yllättäen Kultalampi - näytelmää katsomasta Helsingin kaupunginteattterissa

On se vaan ihmeellinen paikka se Hesa! Ainakin näin Manselaiselle.

Lähdemme lauantaiaamuna neljänkymmenen virkeän ja sirkeän eläkeläisihmisen voimin teatteri- ja museomatkalle Helsinkiin. Saamme muutakin kuin mitä odotamme. Saamme pienimuotoisen seikkailun.

1.Ruokailu

Ruokailu on sovittu Helsingin kaupunginteatterin Pienen näyttämön lämpiöön. Sovittuna aikana ovi on lukossa. Pienen hetken jälkeen tulee yrmeä miesoletettu henkilö (vahtimestari?) kertomaan, että ovi aukeaa vasta puolen tunnin päästä. Porukastamme ruokailun tilannut sanoo, että tähän aikaan oli ruokailu kuitenkin sovittu. ”Teille tarjottiin kyseistä aikaa, mutta te ette huolineet sitä”, yrmyilee mies. Oho. Ruokatilaajalla on mustaa valkoisella ajasta. Mitäpä me siinä käymme inttämään. Henkilökuntaakaan kun ei kuulemma ole vielä paikalla.

No, tässähän ehdimme käppäillä päänäyttämön lämpiössä, katsella ihmisiä ja maisemiakin isoista ikkunoista. Päänäyttämöllä on alkamassa Tatu ja Patu- esitys ja pientä väkeä on paljon liikkeellä.

Ruokailu onnistuu sitten kyllä ihan sujuvasti, kun sinne asti päästään.

Hyvin ehdimme syödä ennen kuin Pienellä näyttämöllä alkaa Hiljaiset sillat - esitys, johon meillä on liput.

2.Teatteriesitys

Jaa-a. Hiljaiset sillat- näytelmän esityksen pitäisi alkaa, vaan ei alakaan. Saamme kuulla, että esitys on peruttu. Saman saavat kuulla ne muutkin, jotka ovat tulossa liput kädessä esitykseen. Aivan ilmeisesti on tapahtunut joku viime hetken este.

Mitä ihmettä nyt? Tatu ja Patu- esityskin jo alkoi. Tuskin meillä eläkeläisillä olisi sinne ihan hirveää hinkua ollutkaan. Pienen ihmettelyn jälkeen joku talon työntekijä, ihan ystävällismielisenä, tulee kysymään, haluaisimmeko mennä Kultalampinäytelmän esitykseen. No, toki. Vielä kysyt. Mitä me täällä turhana palloillaan.

Kultalampi esitetään Arena-näyttämöllä, jonne on kuulemma muutama sata metriä matkaa. Bussimme on teatterin edessä, mutta lukossa ja kuljettaja omilla reissuillaan, joten takkejamme emme sieltä saa. Onneksi sää on suosiollinen. Ei palella, vaikka välimatka ei ihan noin lyhyeltä tunnukaan.

Entisestä elokuvateatterista tehty viiden sadan katsojan Areenanäyttämö on itselleni uusi tuttavuus. Totta puhuen en edes ole tiennyt, että Helsingin kaupunginteatterilla sellainen on. Aina oppii.

Kultalampi on Ernest Thomsonin kirjoittama näytelmä vuodelta 1978. Broadwayn jälkeen siitä tehtiin Oscar-palkittu elokuva, tähtinään Henry Fonda, Katharine Hepburn ja Jane Fonda. Moni meistä, kuten minäkin, on sen nähnyt. Suomessa näytelmää on esitetty useammassakin teatterissa. Muistaakseni olen ainakin yhden esityksen, Tampereella Komediateatterissa, itsekin nähnyt. Juoni on siis tuttu.

Ystäväni Riitta ja minä odotamme näytelmän alkua hyvillä mielin. Ja aina yhteisreissulla pakollinen selfie on otettava. Ja vielä muillekin jaettava. Muuten emme ehkä tietäisi olleemme paikalla.

Jos minulta kysytään, ja minulta tässä nyt kysyn, ei ole aika tuonut hometta Kultalammen sisältöön. Ikääntyminen ja luopuminen on aina oikeassa elämässäkin mukana. Näin vanhemmiten se on ihan liki. Vanhempien ja aikuisten lasten suhteet eivät tosi elämässäkään ole aina mutkattomia. Pätkääkään ei haittaa, että näytelmä on tuttu.

Näytelmä on koskettava, mutta myöskin hauska. Melkein kolme tuntia sujuu sukkelaan, vaikka alaselkä valittaa istuimista. Väliaika tuo selälle hyvän jaloittelutauon.

Heidi Herala ja Juhani Laitala, osaavat, lähes karismaattiset näyttelijät, esittävät ikääntynyttä pariskuntaa. Ja miten esittävät? Todella loistavasti, kuten vain he voivat. Hyvin oman hommansa haltsaavat muutkin näyttelijät. Aikuista tytärtä, jolla on kitkaa isänsä kanssa, esittää Emilia Sinisalo.

Olen enemmän kuin tyytyväinen, että sain nähdä Kultalammen. Yhtään minua ei kaduta, että Hiljaiset sillat jäi näkemättä. Ehdin ehkä vielä sinnekin, joko Helsinkiin tai Turkuun, jossa se menee musikaalina. Elämä ei mene aina kuin strömsöössä. Tässä kohtaa siitä ei ollut mitään haittaa. Ehkäpä jopa päinvastoin.

Mediakuva on Helsingin kaupunginteatterin kuvapankki/ Robert Seger