Kirjoitukset avainsanalla isänpäivä

Istun junassa matkalla Helsinkiin. Käytävän toiselle puolelle pelmahtaa kaksi nuorta tyttöä. Juttelevat niitä näitä ja minä luen kirjaani. Kuuloni herkistyy, kun kuulen toisen heistä kertovan kaverilleen:

-      Mullei oo enää isää. Kun sillä on uus perhe, se ei enää välitä meistä. Iskä on ollu mulle aina tärkee, jopa tärkeempi kuin äiti, vaikka äitikin on tärkee.

Ystävä pysyy vaiti, kasvoja en näe. Toinen jatkaa:

-      Nyt mullei oo isää. Kyllä mä sen kutsun varmaan mun rippijuhliin. En vaan tiedä, miten kutsua, kun ei mulla oo sen numeroa.

Ystävä kysyy: Miten?

-      En mä tiä. Se muuttaakin kai jatkuvasti.

Sitten ystävykset vaihtavat puheenaihetta. He jäävät seuraavalla asemalla pois junasta.

Ajatuksissani heidän keskustelunsa ja sen herättämät kysymykset elävät vielä pitkään. Miten niin ei oo enää isää? Tottakai on! Missä isä on? Miks hemmetissä ei oo puhelinnumeroa? Hohoi, isä siellä jossain! Kenen suulla tyttö puhui ”ei se enää meistä välitä, kun sillä on uusi perhe”. Puhuiko hän äidin suulla vai oliko kyse hänen omasta päätelmästään? En voi tietenkään tietää, millaisia asioita tilanteen takana voi olla.

Tyttö puhui kovin asiallisesti, ilman tunnetta, ikään kuin tilanteeseen alistuneena. Oliko suru, kaipaus ja ikävä jo koteloitunut sisälle, josta se pääsee vain välillä pulpahtamaan ulos? Kenties vasta myöhemmin, vuosien tai vuosikymmenten päästä se saattaa alkaa kipuilla.

Olin samana aamuna lukenut lehdestä juttua eroperheistä, joissa lapsilla oli hyvä yhteys molempiin vanhempiinsa. Eksät ja nyksät saattoivat olla yhteisessä WhatsApp -ryhmässä hoitaen yhdessä lasten asioita. Näin toisilla, toisin yksillä.

Minäkin taisin olla lapsuuden perheessäni enemmän isän tyttö. Ei meillä kyllä koskaan puhuttu siitä, ollaanko sitä isän vai äidin tyttöjä. Enkä sellaisia itsekään miettinyt. Sodat käyneen sukupolven tapaan isä oli etäisempi, usein sen viimeisen sanan sanoja. Aikuisena olen kuitenkin ajatellut, että ehkä olin isälle se puuttuva poika neljän tytön perheessä. Isäni tosin ei koskaan, ei koskaan, edes vihjannut siihen päin, että olisi kaivannut poikaa. Jos joku ulkopuolinen pojan puutetta harmitteli, isän vastaus oli: Kyllä tytöillä aina poikia saa. Niin kuin saikin.

Olen myös ainut meistä sisaruksista, joka on isän näköinen. Oikein naurattaa joskus, kun katson kuvia, joissa olen isältä perimissäni mökkityöhaalareissa vähän kauempaa kuvattuna. Kas, Väinöhän se siinä! Harmi vain, että en ole perinyt hänen tuuheaa ja luonnonkiharaa tukkaansa.

Minun isäni kuoli melkein 24 vuotta sitten. Junan tytön isä elää. Nyt ainakin kaikki te isät, joiden lapset eivät edes tiedä puhelinnumeroanne, yhteys lapsiin heti! Hopihopi! Olisipa se ihana isänpäivälahja lapselle! Ja isälle!

Isärikasta Isänpäivää kaikille isille ja niille, joilla isä on!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat