Rakas päiväkirja

Olet varmasti ihmetellyt, kun on mennyt näin kauan ennen kuin kerron sinulle toukokuisesta Belgian reissustani. On ollut senkin jälkeen paljon vauhtia ja vaihtuvia maisemia. Onneksi ei vaarallisia tilanteita.

Kuten tiedät, menin kotiavuksi Esikoisen perheeseen, kun vävy oli matkoilla. On se kumma, miten lapset olivat kasvaneet ja muuttuneet sen neljän kuukauden aikana, joina ei oltu tavattu. Sanotaan, että vuosi lapsen kasvattaa ja vanhan vanhentaa. Sanoisin, että pari kuukautta lapsen kasvattaa, mutta samassa ajassa ei vanha vielä vanhene. Eihän? Edelleen olen heikkona Poikaan ja Tyttöön. Ovat fiksuimmat ja mukavimmat lapsenlapset, mitä on olemassa. Sulassa sovussa Saksan siskon kanssa olemme todenneet, että sekä minulla että hänellä on maailman suloisimmat tyttären lapset. Kaikillahan meillä on ne suloisimmat ja rakkaimmat lapsenlapset.

Mietiskelin sitä, miten käyntini ovat muuttuneet noin kolmentoista vuoden aikana, mitä lapsi/ lapsia on ollut olemassa. Alkuvuosina päivät menivät paljolti hoitaessa, leikkiessä ja puistossa ulkoillessa. Kun lapset menivät, ensin puolipäivätarhaan ja sitten kouluun, jäi huushollerskana ja au pairina aikaa kirjojenkin lukemiseen ja huvipyöräilyyn päivällä. Koulun jälkeen lasten aikaa vievät läksyt, kaverit ja harrastukset.

Iltasatulukemisiakaan ei enää tarvita. Sääli. Niin mielelläni lukisin edelleen ääneen iltasatuja.

Sen jälkeen, kun Koiruus tuli taloon toista vuotta sitten, ovat koiralenkit haukanneet palan päivästä. Muuten, Koiruus oli kovasti myös aikuistunut sitten viime marraskuun. Oli aika levoton tyyppi vielä silloin aikaisemmin ja jatkuvasti leikkimään vaatimassa. Tietysti sopimaton, mutta aivan hellyttävä on Koiruuden tapa tulla työntämään kuononsa polvien väliin, kun ruokailemme. Toiveissa on joku makupala. Niitä ei kyllä tipu.

Rakas päiväkirja, mietit varmaan, miten päiväni kaiken kaikkiaan sujuivat. No, minäpä kerron.

Koulu/ työpäivinä puhelimeni herätti kello 6.55. Ei nyt niin kovin aikaisin, kun muistaa, että aika siellä on tunnin myöhäisempi. Tosin näin Vapaaherrattarena kelloon ei yleensä tarvitse herätä. Usein letitin Tytön tukan ennen lasten koulubussille lähtöä kello 7.30. Nyt hän onneksi halusi aina vain takaletin. Oli yksinkertaista. Muistan joskus tuskalla tehneeni muun muassa ranskalaista lettiä, joka ei varsinaisesti edes kuulu osaamisalueeseeni.

Ellei Emäntäni ollut aamulla vienyt Koiruutta, pääsin sen kanssa ulos seuraavaksi ja ehkä vielä kaksi- kolme kertaa päivän aikana. Sain olla aina vähän varpaillani, kun en tuntenut vastaantulevia koiria: ovatko ystävällishenkisiä vai onko syytä kiertää kaukaa. Ilmeisesti kävi niinkin, että en sallinut Koiruuden tervehtiä edes Bestistään. Toivottavasti hän ei saanut vammaa koiran sieluunsa. Mieltä ilahduttivat, paitsi koiranomistajien tervehtimiset, myös muiden satunnaiset tervehtimiset. Ihan erityisesti muistan pihakivetystä rakentavan työmiehen iloisen hyvän huomenen huikkauksen. Enpä tällaista ole kotimaassa kokenut. Enpä kyllä myöskään työmiesten perään vislauksia – edes nuorempana.

Arvannet Rakas Päiväkirja, että päivät olivat erilaisia, kuten aina. Jonakin päivänä ehdin lukea kirjaa useamman tunnin. Jonakin päivänä kävin shoppailemassa pari mekkoa. Torilla toki kävin.

Normaalit kotihommat tietysti kuuluivat päivääni. Työteliäämpi päivä oli perjantai, kun oli viikkosiivousten aika. Suihkussakin piti käydä kaksi kertaa. Työtä siis tein hiki hatussa. Emäntä kyllä kyseli, pystynkö imuroimaan. Miksi en pystyisi, ihmettelin. Minua ei kuulemma ollut koskaan näkynyt kotona imurin varressa. Totta. Olen delegoinut homman miehelle, joka kanssani roskaa. Kun vuosia sitten ostimme uuden imurin, totesin sen täystehon niin kovaksi, että mattoja oli hankala näin heikon(?) naisen imuroida. Sain homman siirrettyä raavaalle miehelle. Tehoahan ei voi pienentää, eihän?

Illalla vielä intouduin nurmikon leikkuuseen, vaikka Emäntä esteli. Sain jopa ensimmäisellä nykäisyllä koneen käyntiin. Vuosi sitten taisimme naisissa nykiä ja nykiä epätoivoisesti. Joko minä olin kehittynyt tai kone parantunut.

Loppuvaiheessa huomasin, että koneen työntösanka repsotti. Muutama osa oli irronnut ja pudonnut ties minne. Kävelin ja etsin harmissani. Manasin jo itseni: oliko ihan pakko ruveta niittohommiin ja rikkoa tämäkin värkki. Olin jo päivällä sipulia sähkövempaimella pilkkoessani onnistunut rikkomaan vehkeestä jonkun napukan. Aikaisempia saavutuksiani Brysselin käynneilläni on toki myös ollut. Kerran rikoin Esikoisen autosta vaihdelaatikon epätoivoisilla ja lukuisilla pakin päällepanoyrityksillä (josta tilanteesta minut lopulta pelasti tuntematon herrasmies, joka hoiti homman yhdellä käden liikkeellä avuttomalle naiselle ystävällishenkisesti naureskellen). Muinoin, tyttären perheen asuessa keskustassa, jätin lukitsematta oven. Seurauksena Esikoisen käsilaukku varastettiin. Onneksi kukkaro kaikkine kortteineen oli muualla. Että ansioita on ollut.

Puuttuvia palasia etsiessäni mieleeni tuli myös, että mies, joka meillä majailee, tämän tästä väittää kaikkien vempaimien menevän rikki, kun minä niihin kosken. Tuollainen väite johtunee vain siitä, että minä heti huutelen häntä korjaamaan, on kyse sitten tietokoneesta, kylmiön lukosta, televisiosta tai mistä tahansa. Uskon hänen kuitenkin rakkaudellisesti liioittelevan: en minä niin vaikutusvaltainen ole. Mainittakoon, että mies yleensä saa viat korjattua.

Rakas päiväkirja. Näitä rikkimenoasioita miettiessäni löysinkin palaset. Suorastaan ylpeyttä koin, kun sain niillä aisan paikallensa. Ylpeys kävi lankeemuksen edellä. Kun menin sisälle, taskustani löysin vielä yhden aisaan kuuluvan palan.

Yhtenä iltana käveleskelin Tervuuren kunnan kaduilla, kun Esikoisella oli sinne asiaa. Vikipedia väittää tämän hollanninkielisen kunnan olevan Brysselin rikkain. Ei sitä kyllä kaduilta huomannut.

 

 

Ihan kohokohta reissullani oli, kun pääsin Tytön viikonloppupartioleirin, Brysselin Tuulihaukkojen,  päättäjäisiin. Jos minulla olisi lupa kertoa Tytön asioista, voisin ylpeänä kertoa, millaisen vallan upean tunnustuksen hän siellä sai. Muistutan kuitenkin, että sanonnalla: puolet lapsi kummiinsa, on keksimäni jatko: toinen puoli mummiinsa.

Vanhana partiolaisena olin ihan täpinöissäni, kun kaikki pääsimme lopussa sisaruspiiriin. Yhdyin riemukkaasti ja kuuluvasti tuttuun lauluun ”Tää ystävyys ei raukene, vaan kestää ainiaan, on suuri silloin riemumme , kun jälleen kohdataan.” Alta aikayksikön vierestäni kuului topakka komento: ”Älä laula!” En kerro, kuka komensi. Sen verran paljastan, että leirin johtajista kumpikaan ei se kuitenkaan ollut.

Rakas päiväkirja. Jotkut asiat eivät näköjään vanhene. Lapset tekevät näköjään edelleen ”pelejä”, joita muistan itsekin aikoinaan tehneeni. Tiedätkö, tuollainen kuvan mukainen sormien päissä oleva taiteltu värkki, josta piti ensin valita muistaakseni numero. Sitten sitä vemputettiin. Sitten sai valita värin ja siellä alla luki jokin ”ennustus” tyyliin: ensi yönä näet unta hevosista. Onko tuttu?

Olen tämän tästä harmitellut ja harmittelen toki edelleenkin sitä, että Esikoisen perhe asuu niin kaukana. Ensimmäisen kerran, kaupasta pyöräillessäni, tietoisesti ajattelin: ” On tämä sentään mukavaa, kun pääsen välillä omasta arjestani  sukeltamaan eri kulttuuriin ja erilaiseen arkielämään.”

 

YLIMMÄT KUVAT ovat koiralenkkien varrelta.

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat