Kirjoitukset avainsanalla porot

Nämä lappilaiset tulivat meitä vastaanottamaan melkein heti, kun lähdimme ajelemaan Kolarin junalta Revontultentietä kohti Kilpisjärveä. Mitäpä Lappi olisi ilman poroja. Ja mikä olisikaan viehkompi tien nimi. Pohjoisessa kun mennään.

Lähes neljännesvuosisata ehti kulua edellisestä Kilpisjärven reissusta. Silloin olimme parina syksynä kuopuksen kanssa lomailemassa siellä. Ilman tyttärien 70-vuotissynttäreikseni tekemää valokuvakirjaa, emme olisi nytkään matkalla. Nähdessäni siinä kuvia reissustamme rupesin vonkumaan: Vielä kerran tässä elämässä!

Koska mies, jonka kanssa olen aikoinaan yhteen lyöttäytynyt, vaatii toisinaan pitempää virittelyä, aloin säännöllisesti jo alkuvuodesta puhua, että eikö mennäkin ja mentäisiinkö. No, jos silloin on niin tai jos ei silloin ole näin, niin voisi sitä ajatella, ehkä, jahkaili tämä hämäläinen.

Yksi kaunis ilta toukokuussa ilmoitin hänelle, että olen varannut netistä Retkeilykeskuksesta huoneen syyskuun päiville kalenterini perusteella. Passaako? Peruakin sen voi lähes lähtöpäiviin.

Siitä rupesi lämpenemään toinenkin puolisko. Ja tässä sitä nyt mennä huristellaan.

Ei tarvinnut ajaa ihan kolmeasataakaan kilometriä, kun tuttu Saanan muoto tuli horisonttiin. Vautsi! Me ollaan täällä! On se jylhä. On se persoonallisen muotoinen. Ja majapaikka on ihan Saanan juurella.

Saana kohoaa 1029 metriä meren pinnasta, Kilpisjärveltä noin puolet vähemmän. Huipulle vievä polku on neljän kilometrin mittainen. Alkumatka on yhtä kivikkoa, välillä pitkospuita.

Varsinainen nousu on totista työtä, hiki pinnassa. Maisemat ovat kyllä huikeat. Kelpaa siinä välillä levähtää silmiä ja kroppaa tuntureissa ja Kilpisjärvessä lepuuttaen.

Huippu saavutettu! Voittajafiilis. Nimet on kirjassa. Voisi ajatella, että alaspäinmeno on sitten helppoa, mutta näinhän se ei ole. Vaellussauvoistani on paljon apua ja iloa alaskin mennessä.

Mietiskelen, miten ihmeessä kuusivuotias kuopus saattoi aikoinaan näillä kivisillä poluilla tanssien ja pyörähdellen kulkea alaspäin. Selitys löytyy.

Metsähallituksen mukaan Saanalla käy noin 18 000 kävijää vuodessa. Ei ole siis mikään ihme, että viime käyntimme jälkeen poluilta on lähtenyt paljon maa-ainesta pois, kivet ovat tulleet esiin. Polut ovat olleet aikaisemmin ”polkumaisempia” kaikilla Kilpisjärven vaellustuntureilla.

Puolivälissä tunturin rinnettä on trampoliini. Härregyyd, mitä tramppa tekee Saanan rinteillä? Joku viisas selittää, että kun siinä hyppijästä ottaa kuvan, näyttää kuin hän lentäisi.

Mies hyppii, mutta minun ottamassani kuvassa ei lentovaikutelmaa tule. Johtuneeko liian matalasta hypystä vai kuvakulmasta?

Kun ketään ei näy, minäkin kiipeän hypätäkseni. Ei siitä mitään tule. Seison vain kuin liimattuna ja huudan: En mä uskalla, en mä uskalla!

Kun olemme alhaalla, pariskunta menee polulla ohitsemme ja mies heittää olkansa yli minulle:

-      Oliko hyvät pomput?

-      Mitä? Ai näittekö te?

-      Joo.

-      Enhän mä edes uskaltanut, seisoin vain ja huusin, etten uskalla.

-      Hyvin se meni, hymyilee nainen.

Mitä mitä? Mitä tää nyt oikein oli? Vai että hyvin meni? Emme voi muuta kuin nauraa. Kaikenlaista hassua.

 

Saanajärven lenkki kiertää Saanatunturin.

Noin neljä kilometriä Retkeilykeskukselta kivisiä polkuja, pitkospuita, nousuja ja laskuja käveltyämme aukenee eteen Saanajärvi ja sen rannalla oleva päivämaja. Voi, tämän minä muistan. Siis muistan, kun näen sen. Tuttu on. Täällä on oltu.

Mies virittää retkikeittimen ja syömme retkipussikeittoja, kuten joka päivä. Kunnon vaeltaja keittäisi päälle nokipannukahvit. Mutta mitä teemme me? Kuumaan veteen sekoitamme lattepussin. Hyvältä maistuu. Matkaa jaksamme hyvin jatkaa.

Tämän reitin varrella on erityisen ihanasti ruskan värejä. Olen ihan ekstaasissa kirkkaan punaisista varvuista. Näetkö, miten punaista tuolla? Hei, tuolla on paljon punaista. Hei, katso etuoikeaan, huomaatko? Juuri näitä värikylläisiä maisemia olen tullut tänne uudelleen hakemaan. Ja saanut! Ei ollut mitenkään etukäteen selvää, onko ruskaa ja jos, niin millaista. Kaiken hyvän lisäksi olemme saaneet aurinkoiset ja syksyisen lämpimät säät. Mitä enemmän vielä voisin toivoa?

Polku on vaihteleva. Välillä kivikkoakin, toisinaan tossut kastuvat järven rantamilla. Saanajärven jälkeen on vielä pieni järvi, Saanajärvenlompolo. 

Loppukilometrit tällä noin kymmenen kilometrin lenkillä kuljemme lehtomaisella luonnonsuojelualueella, joka taas on omalla laillaan kaunista ja viehättävää, vaikka näkymät rajoittuvat lähimaisemiin.

Voi, miten rakastankaan sitä, että joka päivä on mahdollisuus mennä saunaan vaelluksen jälkeen. Kun on noin kahdeksan tunnin ”työpäivän” runsaan aamiaisen jälkeen vaeltanut ja sen päälle saunonut, päivä on aika lailla pulkassa. Mitään mainittavaa en enää sen jälkeen jaksa tehdä.

Seuraava kohteemme ovat Mallatunturit Mallan luonnonpuistossa. Ne sijaitsevat Käsivarrentien toisella puolella kutakuinkin vastapäätä Saanaa. Vaellusta siis edelleen. Siitä mie tykkään.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lemmenjoella paistaa kuu …………..olin lähtenyt kultaa etsimähän, sieltä se näyttikin löytyvän………..

Tämä iankaikkisen vanha valssi änkeää väkisin korvamadokseni, kun viiletän  moottoriveneessä Lemmenjokea pitkin kultavaltaukselle. Kuu ei toki paista, eikä kultaa ole löydetty, ainakaan vielä.

Poromies Heikki Paltto Elämysmatkoista järjestää reissuja valtaukselleen poikiensa Aslakin ja Nils-Heikin kanssa.

Tunnin  venematkan aikana on aikaa ihastella molemmin puolin avautuvaa erämaata ja tuntureita. Konkreettisesti tuntee olevansa kaukana sivistyksestä, luonnon rauhassa. Ihmettelemme joen poikki ilmassa kulkevaa johtoa ja rannassa olevaa venettä. Viisastumme tiedosta, että vaeltajat vetävät johdon avulla itsensä ja tavaransa veneessä toiselle puolelle.

Lapissa on satanut tänä kesänä niin paljon, että vesi on joka kohdassa riittävän ylhäällä veneen kulkea. Monena vuonna on jouduttu matalissa paikoissa viemään ihmiset kävelemään pätkä rantoja pitkin. Ravadas-putouksen kohdalla mielihyvin hetkeksi jalkaudumme katselemaan, kuuntelemaan ja kuvaamaan putousta.

Vaikka sää on melko lämmin, veneessä käy aika viima. Lainaksi tarjottu pilkkijän haalari ei varmaankaan olisi ollut liikaa, mutta kohtalaisen hyvin tarkenen siihen asti, kunnes rantaudumme.

Käymme heti kiinni varsinaiseen hommaan eli kullan vaskaamiseen. Aslak jakaa ensin jokaiselle pienen labran verinäyteputkilon tapaisen putelin. Hän myös neuvoo, miten toimia, jos kultahippu löytyy. Puteliin laitetaan ensin vettä. Jos kultahippu on vaskoolin pohjalla, pullon korkki auki, hippu sormenpäähän ja sormi pullon suulle kiinni. Sitten pullo käytetään ylösalaisin – ja tadaa, kulta on pullossa, korkki vain kiinni.

Tämä selvä. Pullo on taskussa. Enää puuttuu vain kulta.

Sitten menemme lyhyen matkan Lemmenjoen pienen sivujoen luo. Kaikki sivujoet, joista kultaa on saatu, ovat kuulemma samalla puolella jokea.

Aslak demostroi, miten vaskatessa  toimitaan. Yllätyn, miten paljon soraa joen reunamalta laitetaan ensin vaskooliin. Siitä sitten sitä pikkuhiljaa heilutellaan ja valutellaan vähemmäksi. Jos onni on myöten, pohjalla kimmeltelee jotain.

Heti käy selväksi, että kumisaappaat olisivat olleet kova sana tässä hommassa. Turha niiden perään on silti meikäläisen itkeä, ovat Tampereella asti. Kyykötän hankalasti kahden kiven päällä ja taidanpa juuri ja juuri yltää veteen – ainakin ajoittain. Aslak välillä huolestuneena huomauttaa: älä nosta sitä nyt vedestä pois!

Jos joku asia minulle kirkastuu, niin se, että entisaikojen kultamailla käsin vaskatessa en olisi saanut hankittua itselleni edes leivän kannikkaa. Hankalaa ja raskasta hommaa! Ainakin kiveltä kyykätessä. Ihan en ehdi tällä harjoittelulla sisäistämään sitäkään, miten päin milloinkin huljutellaan. Hiekan pitäisi vähentyä, mutta ei kuitenkaan liikaa kerralla. Meikäläisellä sitä taitaa valahdella yli sallitun määrän.

Tyhjää täynnä on minun vaskoolini pohja.  Jotkut saavat kyllä kultahipun. Ovat toki niin pieniä, että kunnolla näkemiseen olisi tarvinnut miltei  suurennuslasin.

Pieniä tai eivät, olisivat ne minullekin kelvanneet!  Olisin pannut putelin piirongin päälle. Sitten olisin elvistellyt jokaiselle sisään astujalle, että meikätyttö se on omin käsin kultansa hankkinut. Joskus myöhemmin, ehkä kymmenen vuoden päästä (jos olisin ollut elossa) olisin siirtänyt sen vinttiin muistojeni laatikkoon. Pois sitä ei luonnollisesti olisi voinut heittää.

Taisi tässä meikäläiseen jo iskeä pienimuotoinen kullan himo. Lapin kullan 150-vuotinen historia on täynnä kultaa himonneita. Etsintään on moni panostanut todella paljon. Vain harvat ovat kuitenkin rikastuneet. Valheita, jopa petoksia, sen historiaan sisältyy. Lappilaiset ovat varmoja, että maastossa on yhä useampia  kultakätköjä, joita ei ole löydetty. Muun muassa edesmenneen kullankaivajan, Jaakko Isolan, suurien kultalöytöjen uskotaan jääneen piilopaikkoihin, vaikka sukulaiset ovat niitä yrittäneet etsiä.

Suurin kultakuume on takanapäin. Valtauksia on nyt noin 500, uusia konekaivulupia ei myönnetä. Kaivuu on enimmäkseen eläkeläisten tai kesän viettäjien elämäntapaa.

Joku kysyi Aslakilta, paljonko hän on kultaa löytänyt. Nuori mies osasi kiertää vähemmän fiksun kysymyksen vastaamalla: Mulla on 56 kiloa kultaa. Voi että! Tällaisen täti-ihmisen silmät melkein kyyneltyivät, kun nuori mies noin ihanasti puhui vaimostaan/tyttöystävästään! Muutenkin niin isä kuin pojat olivat todella fiksuja, ystävällisiä ja luontevia. Kymppiplus!

Nuotion äärellä nautimme sitten maukkaasta porokeitosta ja nokipannukahvista. Isä-Heikki kertoili poromiehenä olosta ja taistelusta ahmoja vastaan. Ne mokomat verottavat porojen määrää tuhansittain vuosittain. Liikenteessä kuolee vain pieni määrä. Tarinaan kuuluu, että ahmasurmia on toisinaan vaikea todistaa viranomaisille. Korvausten saaminen kestää myös kuukausia. Poromiehet ja viranomaiset eivät ole yhtä mieltä ahmojen määrästä.

Oppaalta kuulimme myöhemmin siitä, että poroja on liikaa tuntureiden tarjoamaan ravintoon nähden. Etelästä tuodaan heinää ja jäkälää jo mittavassa määrin.

Huippuhetki on, kun Aslak ryhtyy joigaamaan. Ensin hän esittää joiun  Lemmenjoesta, sen rikkaista anneista. Nils-Heikki paljastaa, että on velipoika tehnyt itse joiun rakastetulleenkin, jolla on osallistunut joikukilpailuunkin. Eihän Aslakin auta muu kuin esittää sekin.

Maha täynnä ruokaa ja mieli täynnä harvinaisia, mielenkiintoisia kokemuksia lastaudumme veneisiin paluumatkalle.

Rantauduttuamme syöttelemme vielä kahta poroa, jotka vasoina oli kesällä otettu aitaukseen, kun emo kuoli. Syksymmällä ne päästetään tokan mukaan.

Ei huono!

Täydellinen päivä erämaan  keskellä!

Kommentit (1)

Turisti se on Lapin riesa
1/1 | 

Niinpä ja selän takana sitten samoissa piireissä mollataan "turisteja".  Eiköhän nuo ole samalaisia ihmisiä kuin muutkin. Turha sitä on itteään ylemmäksi nostaa.

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat