”Polku kirkolle on erittäin vaativa. Erittäin vaativa! Se on täynnä kivenlohkareita ja puiden juuria. Juuret ovat etenkin sateella todella liukkaat. Harkitse tarkkaan, lähdetkö sinne. Jos matkalla väsähtää, sieltä ei muuten pääse pois kuin kävelemällä. Jos vähänkin epäilet, älä lähde.”

Mitä, mitä, mitä! Erittäin vaativa? Voinko lainkaan sinne lähteä? En ole mikään ekstriimiurheilija enkä urheilija laisinkaan! Ja totta ihmeessä epäilen! En vielä hetki sitten lainkaan, mutta tämän paikallisen oppaan varoittelujen jälkeen kyllä!

Olen Inarissa ja kyse on retkestä Pielpajärven erämaakirkolle. Reitti on kahdeksan-yhdeksän kilometriä erämaassa. Tietä kirkolle ei ole.

Olen tehnyt Pielpajärven retken viisikymmentä vuotta sitten ylioppilaskesänäni. Vanhimman siskon houkuttelemana olin hänen kanssaan silloin Inarissa muutaman viikon saamelaismuseon rakennusleirillä. Polun helppoudesta tai vaikeudesta en muista mitään. Nuorenahan sitä menee kuin hirvi minne vain!

Nyt haluaisin ehdottomasti uusia retken, mutta onko reitti tosiaan niin vaikea? Soitan illalla miehelle ja kerron, että minun ehkä pitää jättää Pielpajärvi väliin. Mies on vankasti eri mieltä: Tietysti sä menet! Sä selviät ilman muuta! Sulla ei oo mitään hätää siellä. Kadut lopun ikääsi, ellet nyt mene.

Aamulla on viikon Lapin reissuni ainut vettä tihkuttava sää. Siis erittäin liukkaat puun juuret?  M/S Inarilaivan kyydistä rantaudumme ensin Inarijärven vanhalle uhripaikalle Ukonkivelle. Ukko oli inarinsaamelaisten tärkein jumalolento, jolle vietiin saarelle uhriksi eläinten luita. Ukonsaari on yksi Inarijärven yli 3000:sta saaresta. Kaideportaita pitkin pääsemme huipulle maisemia ihastelemaan.

 

Seuraava laivan pysäkki on Pielpavuonon satamassa. Pieni epäily rinnassani jään siinä pois, kuten muutkin kirkolle aikovat.   

Alkumatkasta edelläni kulkee noin ikäiseni ja vähintäänkin painoiseni nainen, jolta kysyn, harrastaako hän paljonkin kävelyä ja liikuntaa ylipäänsä. Hän kertoo kesäisin käyvänsä metsässä ja liikkuvansa pihamaalla .”Talvisin makaan ja nukun. Kun mies lähtee lenkille, menen nukkumaan. ”

Kyllä helpottaa! Jos hänkin lähtee luottavaisesti tuolla liikuntataustalla matkaan, mitä ihmettä minä tässä panikoin?

Vajaan neljän kilometrin matka sujuu kevyen tuntuisesti. Polku on toki sen luonteinen, että jalansijansa on tarkkaan katsottava, mutta ei mitenkään mahdoton. Taukojen aikana on sitten mahdollisuus katsella luontoa: aarnimetsää ja matkan varrella olevia lampia. Hiljaista on.

Hupsista vain, niin olemme aukion laidassa ja päivätuvan vieressä. Niityn toisella puolella on punainen kirkko, johon evästelyn jälkeen lähdemme tutustumaan.

Pielpajärvi on vanha Inarin keskuspaikka. Saamelaiset muuttivat järven rannalle talvikylää asuttamaan 1600-luvulla. Ensimmäinen kirkko niiltä ajoilta todennäköisesti rapistui. Nykyinen puukirkko on vuodelta 1760. Tiedän toki, että saamelaiset ovat usein meitä kantasuomalaisia pienikokoisempia. Silti ihmettelen, miten he ovat voineet mahtua kunnolla istumaan kirkon penkkeihin. Niin ahtaat ne ovat!

Kirkko on tunnelmallinen ja pieni. Sinne jos minne Pielpajärven historian tuntien sopii siellä laulamamme Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…..

Inarin kirkonkylään rakennettiin 1800-luvun lopulla uusi kirkko, kun  asutus vakinaistui sinne. Talvisodan pommituksissa kirkko tuhoutui ja Pielpajärven kirkko tuli taas osittain käyttöön. Uusi kirkko taajamaan vihittiin käyttöön 1952. Tuhoutuneesta kirkosta oli pelastettu Väinö Saikon tekemä kaunis alttaritaulu Kristuksen ilmestyminen vaeltavalle saamelaisperheelle. Kirkko kokonaisuudessaankin on kaunis ja valoisa.

Pielpajärven kirkossa pidetään nykyään juhannus- ja pääsiäisjumalanpalveluksia. Se on myös kuulemma suosittu hääkirkko.

Paluureitti erämaakirkolta on jonkin verran pitempi ja ehkä hankalakulkuisempikin, osin kosteampikin.

Silti ihmisten ilmoille saapuminen tulee yllättävän nopeasti. Reissu on siis tehty ja kirkko ja erämaata nähty!  Tosisiistiä, kuten nuoriso sanoisi. Upea reissu, sanoo tällainen vanhan vallan edustaja.

Tappioitakin toki tuli.

Jo lähdössä ilmeisesti hermostuksissani vetäisin repun lantionauhaa niin rajusti, että se lähti irti.

Jossakin kohtaa paluumatkalla oikea jalkateräni rupesi tuntumaan epäilyttävän märältä. Syykin selvisi. Retkikenkäni kärki irvisteli iloisesti. Sellaista se on, kun pääsee kypsään ikään, on kyse sitten kengistä tai ihmisistä.

Erämaahan jäi muistoksi toisen kävelysauvani terävä kärki. Jonnekin putosi. Tahi upposi. Siinäpä hyvä syy lähteä sinne uudestaan, terän etsintään.

Hotelliin saavuttuani suihkun jälkeen vielä silpaisin parin kilsan kauppareissun. Tähän noin 3000 asukkaan taajamaan oli sinä päivänä  avattu uusi K-Supermarket. Palvelua useammalla kielellä.

Samalla kauppareissulla sain ladattua lisää pokepalloja ja pyydystettyä kaksi ivalolaista pokea parin koulupojan avustuksella.  Kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. Vai pitäisi sanoa kolme?

Illalla lähetin kiitostekstarin miehelle. Ilman hänen kannustustaan olisin jäänyt rannalle ruikuttamaan. Aivan suotta! Ja kyllä. Katunut olisin. Ellen nyt ihan loppuelämääni, niin riittävän kauan kuitenkin.

Seuraavana päivänä etenkin portaissa pohkeet huusivat suuriäänisesti Hellurei ja hellät tunteet. Se oli pieni hinta, jos hinta ollenkaan, elämyksellisestä retkestä!

Ai miten selvisi kävelystä talvinukkumista harrastava rouva? Ilmeisen tiukalle otti, mutta perille pääsi. Sisukas nainen!

Kommentit (2)

Mökin muori
Liittynyt8.5.2014

Tuossa pienessä, karun kauniissa kirkossa olen tuntenut olevani hyvin lähellä Jumalaa, lähes elämäntarkoituksen keskipisteessä. Kun istahtaa kirkkopihalla kivelle ja hieman hiljentyy niin  saamelaisten menneisyys on läsnä.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Mökin muori, miten hyvin osasitkaan kuvata kirkon tunnelmaa! Kun olisi Pielpajärvi lähempänä, siellä kävisin juuri tuon tunnelman takia minäkin useammin. Mutta kaikkea ei voi saada. Hyvä, kun joskus pääsee.

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat