Kirjoitukset avainsanalla Kansallisteatteri

Kansallisteatterin näytelmä Alina alkaa sykähdyttävästi.

Alina (Anna Valpuri) istuu yksin valkoiseksi lavastetulla näyttämöllä. Hän kertoo hymyssä suin, miltä näyttää, kun ihminen kaatuu.

Pian käy selväksi, että toistuvasti kaatuva on humalainen Alinan veli, Emil (Pyry Nikkilä). Veli, jota sisko yrittää pelastaa viinan kiroista.

Alina käyttää kaikkia tunnettuja keinoja vetoamisesta konkreettiseen estämiseen. Turhaan. Kaikki turhaan. Kuten käy aina, kun asianomainen itse ei näe tarvitsevansa apua.

Näytelmä voi tuntua ahdistavalta, jos itse elää tai on elänyt samankaltaisessa tilanteessa. Ehkä siksi vieressäni istuva nauraa minusta ihan väärissä paikoissa. Aivan kuten Alinakin hymyilee, vaikka asiat ovat kaikkea muuta kuin hymyilyttäviä.

Ai, että miksi sanoin siskosten olevan saman puun oksia? Emilillä on päihdeongelma, jota ei tunnista eikä hae apua. Eikä ota apua vastaan. Alina on pahasti läheisriippuvainen, jota ei tunnista, eikä hae apua. Hän ei ota myöskään apua vastaan, kun lääkäri (Pirjo Lonka), joskin kevyesti, sitä tarjoaa. Lonka tekee lääkärin lisäksi monta pientä, näytelmän kannalta tärkeää roolia.

Koska näytelmä kertoo Alinan tarinan, näemme, mihin voi johtaa yliempaattinen ja liiallinen vastuunottaminen toisesta. Oman hyvinvointinsa unohtaminen. Alina kuitenkin selviää. Olin tosi täpinöissäni loppuratkaisusta ja sen toiveikkaasta symboliikasta!

Näytelmän kirjoittaja Elli Salo kertoo Bloggariklubilla alkavansa usein kirjoittaa hämmennyksestä ja antaa sitten tulla ulos kaiken, mikä tulee. Kun materiaalia on kasassa, hän tutkii, mikä siinä on kirkkainta, millainen tunnelma. Hän pyrkii kirjoittamaan ilmavasti. Vakavasta tyylilajista voi helposti tulla sentimentaalista paatosta, sanoo hän.

Katsojana voin todistaa, että Salo on onnistunut tavoitteessaan. Runsaan tunnin mittainen näytelmä nostaa esiin pelkistetysti olennaisen. Se antaa katsojalle mahdollisuuden itse värittää tapahtumat ja taustat, peilata asioita omaan kokemukseensa. Sentimentaalinen paatos ei voisi olla kauempana tästä teoksesta. Näyttelijöiden ilmaisu on vähäeleistä ja silti hyvin vaikuttavaa. Siitä kiitos menee näyttelijöiden lisäksi ohjaaja Riikka Oksaselle. Ilmavuutta antaa myös niukka lavastus.

Kirjoittaja Salon mukaan näytelmä kertoo huolenpidosta, huolesta, läheisyydestä. Hänestä teemana on sisaruus. Minä näen teeman laajemmin. Läheinen kuin läheinen. Sisaren paikalla voisi yhtä hyvin olla huolestunut äiti tai kumppani. Erityisesti joissakin kohdissa sijoitin mielessäni Alinan enemmänkin näihin rooleihin.

Onko tarpeen yhä tehdä näytelmiä päihdeteemasta, saattaa joku kysyä. On, vastaan minä. Niin kauan kuin tämän sorttinen läheisen riippuvuus ja toisen elämän varassa eläminen on olemassa, on yhä uudelleen syytä herätellä siitä ajatuksia. Eli siis todennäköisesti ikuisesti.

Happinaamarin laittaminen ensin itselle läheisen ongelmatilanteessa on varmasti vaikeaa, tuskallista ja usein jopa mahdotonta.

Näytelmän loputtua jäämme teatteriseurani kanssa istumaan paikallemme ja vaihtamaan innostuneita kommentteja. Meidät pitää melkein hätistää pois. Se, jos mikä, on hyvä merkki.

 

Kiitokset bloggariklubille ja Kansallisteatterille lipusta.

Mediakuva Kansallisteatteri/ Mitro Härkönen

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Asunto on vaaleasävyinen, mitä nyt värikkäät sohvatyynyt korostavat harmoniaa. Ei tavaroita tasoilla, ei vaatteita lojumassa, ei lehtiä tuoleilla.  Miten steriiliä ja virallista, jos minulta kysytään. No joo. Liioittelen. On siellä kuitenkin levy- ja ilmeisesti kirjakasoja lattialla nurkassa.

Jos tuollaista asuntoa en itselleni himoitse, niin Ville Toikan valosuunnittelun toteutusta katson kateellisena. Erilaisia lamppuja saa sytytettyä sinne ja tänne ja tuonne, aina sen mukaan, mihin on menossa (ja vaikka ei olisikaan). Mulle kans tämmönen valoilotulitus, kiitos.

Keskiluokkaisen ja keski-ikäisen pariskunnan suhde näyttää olevan yhtä väritön, hajuton ja mauton. Ei ryppyä, ei tahraa. Kommunikointi on ystävällistä, hillittyä, hallittua. Taustamusiikkina soi klassista.

Kaikki siis hyvin?

Niinhän sitä voisi luulla.

Ingrid Bergmanin näytelmässä Kohtauksia eräästä avioliitosta Kansallisteatterin Omapohjassa siloinen kuori repeää kohta pahemman kerran.

Johan (Esa-Matti Long) kertoo kuin ilmoitusasiana rakastuneensa parikymmentä vuotta nuorempaan naiseen, jonka kanssa lähtee huomenna matkalle ja viipynee poissa puoli vuotta. Miten kylmäävän ilmeettömästi hän näyttää jättävän vuosikymmenen avioliiton ja kaksi lasta taakseen. Sillä lailla!

Mitä tekee Marianne (Kristiina Halttu)? Raivoaa? Itkee hysteerisesti? Anoo? Vaatii? Syyttää? Ehei. Hän kyselee asiallisesti. Pyytää kyllä, eikö Johan voisi siirtää lähtöä, että voisivat puhua. Ei Johan voi. Ei halua.

Sivistynyt ero? Toki voi olla, että Marianne on niin sokissa, että mikään ei vielä tunnu. Repeäminen tapahtuukin sitten vasta, kun hän puhelinkeskustelussa tajuaa, että hyvät ystävät ovat suhteesta toki tienneet.

Näytelmä esitettiin yli 40 vuotta sitten tv-sarjana. Mikään näytelmässä ei silti tunnu vanhahtavalta. Voin peilata tapahtumia parinkin ystäväni kokemuksiin ja reaktioihin. Ja onhan sitä itselläkin jo hyvä liuta kokemuksia parisuhteesta. Tässä taas nähdään se tosiasia, että vaikka aika muuttuu, niin ihminen pohjimmiltaan ei muutu, sanokaa mitä sanotte. Variaatioita toki on lukematon määrä.

Johaninkin rakastuminen nuoreen naiseen ja uuden elämän aloittaminen hänen kanssaan on niin kliseistä ja monesti myös niin totta. Väitän, että kyseessä saattaa olla, siis saattaa olla, vanhenemisen pelko. Nuoren kumppanin kautta voi ikään kuin itsekin hypätä taaksepäin vuosikymmeniä. Saattaa myös olla niin, että vanha suhde on niin urautunut, että siinä ei juurikaan tunteita liiku. Näin näyttäisi olevan Johanin ja Mariannenkin liitossa, jos pienen vilkaisun perusteella voi jotakin päätellä.

Myöhemmissä tapaamisissaan Johan ja Marianne käyvät sitten ruotimaan, välillä rankastikin riidellen, entistä suhdettaan. Käy ilmi, että molemmat ovat avioliitossa pantanneet tärkeitä tuntemuksiaan. Kumpikaan ei näytä nyt pääsevän irti toisestaan. Virallisen eron hakeminenkin kestää. Keskustelu on välillä tosi julmaa. Terävä puukko heiluu.

Ei liene epäselvää, kumman puolelle näytelmässä asetun. Erityisen raivostuttavaksi koen Johanin suhtautumisen lapsiin. Kenen hemmetin lapsista hän oikein noin kylmästi puhuu, voisin kysyä ja kysynkin. Ikään kuin hänellä ei olisi mitään lämpimiä tunteita lapsiinsa. Vai onko vaan uusi rakkaus suistanut sellaiset tunteet katuojaan? Ihmettelen vain.

Loppukohtauksesta en sitten ymmärtänytkään mitään. Jäin pihalle kuin lumilyhty. Johanin ja Mariannen keskustelusta en tajunnut edes, mikä maanosa, saati valuutan laji. Kujalle voi ilmeisesti joutua, kun ei ole katsonut televisiosarjaa eikä elokuvaa.

Saadakseni lopun selville, minun täytyi lainata ja lukea Ingmar Bergmanin kirja Kohtauksia eräästä avioliitosta. Luin sen varmemmaksi vakuudesta kannesta kanteen. Selvisihän loppu sieltä. Kai sen olisi voinut kohtauksestakin ymmärtää, ellen olisi ollut niin likeltäajettava. Jääköön se nyt kuitenkin avaamatta. Näytelmähän menee paraikaa, ensi-ilta oli 6.2.19.

 

Henkilöitä näytelmän toteutuksen takana

Ennen ennakkonäytöksen esitystä Lavaklubilla suomentaja ja ohjaaja Michael Baran sekä lavastus- ja  pukusuunnittelija Tarja Simone ovat haastateltavina.

Pipopäinen, puhelias ja tämän tästä hyväntuulisesti naurahteleva ohjaaja Michael Baran kertoo Bergmanin elokuvien kolahtaneen jo nuoruudessa. Hän on toteuttanut kaksi Bergmanin teosta ja kolmas polttelee. Ohjaaja on käyttänyt tässä näytelmässä Bergmanin omaa näyttämösovitusta vuodelta 1981. Baran pitää Bergmania yhtenä suurimmista maailman taiteilijoista. ”Bergman on nero.” Hän on mestari näyttämään ihmisen monesta näkökulmasta ankarasti, joskus jopa raaasti, mutta kuitenkin hellyydellä. Ihmisen moniulotteisuus kiinnostaa Baraniakin. Parisuhteen kautta Bergman kertoo suuremmista, eksistentiaalisista asioista: mikä on ihminen? Mistä löytyy merkitys elämälle? Bergman menee kaikkiin asioihin ihmisen kautta.

Lavastus- ja pukusuunnittelija Tarja Simone olisi mieluiten tehnyt lavastuksen, jossa katsojat ovat ikään kuin pariskunnan kotona, eivät perinteisessä katsomossa. Se ei kuitenkaan onnistunut. Lavastuksessa ei ole pyritty tiettyyn aikakauteen. Nykyvempaimia ei ole kuitenkaan kuvaan tuotu, vaikka ihmiset ovat tavallaan nykyajassa. Ei ole esimerkiksi kännyköitä ja soitellaan vinyylilevyjä. Pukujen kautta hän on pyrkinyt luomaan näytelmässä elettävää kymmenen vuoden kaarta. Toisaalta puvustus on ajattomampi, tyyliteltyä 70-lukua ja myös nykypäivää.

Ihmettelen Simonelle hänen puseroaan, jossa on isot kirjaimet E O P  ja paljon pienempää kirjoitusta. Hän kertoo sen olevan Eläinoikeuspuolueen pusero. Hän on puolueen kansanedustajaehdokkaana. Enpä olisi osannut arvata kirjainten merkitystä. Aina oppii.

Baron ja Simone ovat tehneet yhdessä kolme toteutusta. Se näkyy heidän kommunikoinnissaan. Toisen juttua jatkaa toinen. Seuraavakin yhteinen työ on jo suunnitteilla.

 

Näytelmän sanoma

Näen näytelmän ensisijaisesti yksilöiden kehityskertomuksena, jossa parisuhde ja sen loppuminen on tapahtumanäyttämö. Toki ero on käynnistäjänä muutoksille. Puhumalla omista toiveista ja tarpeista toiselle olisi voinut elää aidompaa elämää ja saanut eloa parisuhteeseen.

Vähitellen, kipuilujen jälkeen, Marianne löytää itseään ja vapautuu. Hän oppii itsenäisyyttä, ei ole enää toisen varjo. Ihmisen on oltava totta itselleen. Entä Johan? Hän on edelleen tahi jälleen itseltään hukassa, miten sen nyt haluaa nähdä. Pysyvämpi onni ei tullutkaan uuden naisen ansiosta. Kas kummaa.

Johan sanoo jossakin kohtaa kutakuinkin näin: Yksinäisyys on ehdoton. On harhaa kuvitella mitään muuta. Karun tuntuisesti sanottu, mutta minusta siinä on tietystä kulmasta katsottuna totuuden siemen. Siksipä ensisijaisen tärkeää on tulla itsensä kanssa toimeen. Itsemme kanssa kuitenkin enimmän ajan vietämme, vaikka olisi kumppani ja/tai läheisiä ystäviä. Sanoihan jo runoilija V.A. Koskenniemi  aikoinaan: Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Yksin sä syntyvä oot, yksin sä lähtevä oot.

 

 

Teatterilipun sain Kansallisteatterista

Esityksen kuvat ovat Kansallisteatterin mediakuvia, kuvaajana Tuomo Manninen

 

 

Kommentit (0)

Koko juhlavuoteni pääsi loppupuolelleen ennen kuin ihan oikeasti täytin 70! Onhan tämä nyt ollut huikea vuosi: minä 70 vuotta, Psykologiliitto 60 vuotta, omakotiyhdistys 60 vuotta, Aamulehti 136 vuotta ja ai niin, Suomi 100 ja olihan niitä vielä joitain muitakin.

Vanhaksi en vieläkään itseäni tunne. Toki minua saa ihan vapaasti vanhaksi nimitellä. Ja lepo vaan kaikille, sekin aika tulee, kun koen itseni vanhaksi, jos pää vaan pystyssä keikkuu. Hetken kyllä jo vanhuuttani epäilin, kun seurakunnalta tuli onnittelukortti (epämuodikkaasti kuulun edelleen kirkkoon), jossa kysyttiin halukkuutta papin vierailuun. Hupsista! Lapsuudessa pappi kävi onnittelukäynnillä vain ikivanhojen luona. Miten minulle nyt sellaisia tarjotellaan?

Olen jokseenkin samaa mieltä kuin 99-vuotias Jaakko Estola, joka ei myöskään koe olevansa vanha, vielä (HS 3.9.17). ” Kun ihminen jää seinien sisälle, vanhuus tulee. Vanha on sitten, kun on sidottu tuoliin ja riippuvainen toisista. Minä saan vielä liikkua ja löytää iloa toisista ihmisistä.”

Varsinaista vuosikymmenenvaihtumismerkkipaalupäivää tietenkin taas juhlistin. Laitanpa sen päivän ”menun” tähän. Sitä saa vapaasti kopioida, toimi hyvin. Olennaisesti siihen tarvitaan mies mukaan. Häntä tarvitaan niin järjestelyihin kuin maksumieheksi. Ellei ole miestä, voi käyttää kansakoulussa oppimaani vähennyslaskun sääntöä: ellei ole, mistä ottaa, täytyy lainata. Eli miehen korvaa lainahenkilö.

1.   Pehmeä herätys

Mies kantaa tarjottimella kahvit ja kynttilän sekä postissa tulleet onnittelukortit makuusijallesi. Lahjat olet saanut jo moninaisissa juhlissa aikaisemmin. Jos miehesi tai lainahenkilö on laulutaitoinen tai -haluinen, onnittelulaulu on poikaa. Minun mallissani aamun laulun korvaa myöhemmin Esikoisen perheeltä tuleva ihanan ihana, moniääninen ja kaikuva, kolmella kielellä laulettu Paljon onnea vaan-laulu.

2. Onnitteluhalit

Hyvä ystäväsi on ilmoittanut, että hän haluaa tulla antamaan aamulla onnitteluhalaukset. Lämpimät sellaiset saatkin ja Pentikin ihanan porokynttilän kaupan päälle.

2.   Toivetuokio: hammaslääkäri?

Tämän rastin voit jättää väliin, ellet ole edellispäivänä ollut suuhygienistillä hammaskiven poistossa. Jos olit siellä, yksi hammaspaikkasi putosi melkein syliin. Ihana suuhygienisti haki ja saikin sinulle seuraavaan aamuun lääkäriajan. Esittelipä vielä eri malleja, joilla ainakin ehtisit junaan, johon sinulla on jo lippu. Se hyöty näistä hammashoitokäynneistä lisäksi on, että voit haaviisi kerätä muutamatkin onnittelut. Luonnollisesti selostat heti (mieluummin jo oven suussa), mikä ihmiskunnan kannalta merkittävä päivä nyt on kyseessä.

3.   Kauas kauas etelään, Hesaan hotelliin

Matka sujuu sutjakkaasti miehen hoitamilla lipuilla. Tosin et kenellekään pääse mainostamaan päivääsi. Puolipaha juttu!

4.   Terveysruokaa

Pieneen nälkääsi huomaat kaipaavasi lihapiirakkaa. Kaiketi muisto jotain vuoden takaisesta Hesan Assan piirakasta tulee nenääsi. Ja tottakai! Epäröit hetken, mutta sitten muistat, että juhlapäivänäsi saat syödä mitä haluat. Päälle hyvät pullakahvit. Sillä reissulla mukaasi tarttuu myös yksi pusero. Ei paha, ihan hyvä!

5.   Kulttuuripläjäys numero yksi

Helsingin taidemuseossa syntyjään eteläpohjalainen Eero Nelimarkka (1891-1977) osoittautuu paljon monipuolisemmaksi taiteilijaksi kuin mitä olet luullut. Lakeustaulujen lisäksi hän on tehnyt esimerkiksi muotokuvia ja asetelmia. Osut sattumalta juuri opastuksen alkuun.

Punaiset tohvelit, vuosi 1917

Syklaamit ruukussa, vuodelta 1919.

Istuva poika, vuodelta 1915.

Omakuvia vuosilta 1914-1915.

Nelimarkan taulujen lisäksi ihailet taas kerran Tove Janssonin freskoja, jotka ovat sijoitettuina HAMiin. Siinä taas toinen monipuolinen taiteilija.

Nämä isokokoiset freskot Jansson maalasi Erik von Frenckellin tilauksesta "taidekoristeluna" Helsingin kaupungintalon Kaupunkikellari -ravintolaan. Vuosi oli 1947, jolloin siis minä ja muutama muu suomalainen sulostutimme maata ensiparkaisuilla. Ylempi teos on nimeltään Juhlat maalla ja alempi Juhlat kaupungissa. Viime mainittuun Tove Jansson on maalannut itsensä etualalle istumaan ja tupakoimaan. Sen aikainen rakastajatar Vivica Bandler tanssii taustalla.

6.   Kulttuuripläjäys numero kaksi

Tähän olet taas tarvinnut miestä tai lainahenkilöä. Hän on saanut liput jo kaksi kuukautta aikaisemmin täyteen varattuun Shakespearen Richard III:een Kansallisteatterin Willensaunaan. Käytte pientä kinaa siitä, kumpi saa istua käytäväpaikalla. Vetoat juhlapäivääsi, joka miehen mielestä rupeaa menemään liiallisuuksiin. Olet kuitenkin niin armollinen (vain tänään), että vaihdat väliajan jälkeen paikkaa miehen kanssa.

Olet suhtautunut etukäteen hieman epäillen tämän teatterikappaleen nautittavuuteen, vaikka arvostelut ovat olleet hyvät. Joudut syömään epäilevät sanasi karvaasti! Näytelmä on vallan vaikuttava ja mukaansa tempaava! Kristo Salminen Richardina tekee mielettömän hienon työn! Tottakai kaikki muukin on paremmin kuin kohdillaan. Mietit näytelmän sanomaa: paha saa palkkansa. No joo, ei se kyllä ihan oikeassa elämässä valitettavasti aina niin käy.

Väliajalla nautit Kultaisen glögin. Aivan kultaiselta maistuu! Saat tietää glögin aineosatkin, jotka painat mieleesi. Tietenkään et muista niitä enää hotellillakaan!

7.   Ruokaa sieltä, mistä sitä helpoimmin saa!

Aterioitte hotellin ravintolassa. Ei sitä jaksa enää lähteä haahuilemaan pitemmälle. Täysimittainen ateriointikaan, joka vielä päivällä oli mielessä, ei houkuta enää. Siinä aterioinnin lomassa (kännyhän kuuluu nykyään ilman muuta ravintolapöytään) luet onnittelutekstiviestejä, joita on tullut sellaisilta ystäviltä/tuttavilta, joiden ikipäivänä et olisi uskonut päivääsi tietävän tai ainakaan muistavan.

8.  Joka tietoa lisää, se ei tuskaa lisää

Luet vuoteessa netistä siitä, millainen Richard III oikeasti oli ja mitä teki. Suoritat samalla sisälukua miehelle tai lainahenkilölle. Tämä 1400-luvun lopun kuningas ei näiden lähteiden mukaan oikeasti ollut sellainen juonittelija ja päiden katkoja, mitä Shakespeare näytelmässään on kertonut. 1900-luvulla jopa perustettiin seura puhdistamaan Richardin mainetta. Mitä lienee noin sata vuotta myöhemmin eläneellä kirjailijalla ollut hampaankolossa Richardia vastaan?

10 Sängyssä pyöriskelyä pikkutunneille

Olet jotenkin niin fiiliksissä, että uni ei tule. Ajattelet, miten monista asioista saat olla elämässäsi kiitollinen! Ruusuilla olet paljon tanssinut. Tosin piikit ovat kyllä pistelleetkin, välillä verille asti. Mitäpä niitä enää muistelemaan, veren vuodot on tyrehdytetty. Parempi on muistella ruusun kukkien pehmeyttä jalkojesi alla ja niiden ihanaa tuoksua!

Olen nyt sitten ihan iällä! Jo kesällä aina tilaisuuden tullen uhosin tyttärille: ”Kohta olen siinä iässä, että saan sanoa ja tehdä, mitä haluan.” Ja mitä nämä kelvottomat vastasivat? ” Ikään kuin et olisi tähän asti niin tehnyt!”

 

Kommentit (3)

Maija
Liittynyt15.10.2015
1/3 | 

Paljon onnea syntymäpäivän johdosta! Taitaa olla aika tyypillinen ekstrovertin ajatus tuo, että voima löytyy muista ihmisistä ja siksi on aktiivisesti liikuttava kodin ulkopuolella, muuten vanhenee - kenties happaneekin. Mahtaisivatko ekstrovertit elää muita pidempään? Mielenkiintoinen ajatus, josta tutkimus ehkä vielä joskus sanoo jotakin.

Vierailija

Luulin vastanneeni jo kommenttiisi, mutta bittiavaruus sen lienee vienyt. Siis, ensiksikin kiitos onnitteluistasi. Oikeassa olet siinä, että ekstrovertti nauttii toisten ihmisten seurasta ja saa siitä iloa. Kodin ulkopuolella ei ole PAKKO liikkua, kuten esität, vaan ainakin minä liikun siksi, että nautin siitä. Nautin myös yhtä lailla kotona olosta. Ne täydentävät toinen toisiaan. Ajattelen myös, että voima löytyy itsestä. Vain silloin, kun on heikoilla, tarvitsee voimaa muilta, jokainen. Mitä vanhenemiseen tulee, sitä tapahtuu joka tapauksessa, teemme mitä tahansa. Eletään siis ja annetaan toistenkin elää!

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015

Hei Maija. Nyt tapahtui kämmi! Minä olen kirjoittanut tuon edellisen Vierailijan nimimerkillä olevan vastauksen. En muistanut, että olin jo uloskirjautunut ja sain sitten tuon nimimerkin. Pahoittelen sotkua! Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seisot ylväänä, nuorena ja kauniina Hämeenpuistossa. Jalustallasi on kukkia. Täytithän eilen 173 vuotta. Liput liuhuivat saloissa ja juhlaa oli. Tuntuu kuin me tamperelaiset olisimme vähän kuin omineet sinut. Synnyit toki Tampereella Ulrika Wilhelm Johnsonina, mutta muutit jo kahdeksanvuotiaana perheen mukana Kuopioon. Kaupunkilehtemme Moro julisti kilpailun, kuka on Pirkanmaan Minna. Tulos on jo ymmärtääkseni selvillä, mutta löytynee vasta seuraavasta lehdestä. Kun ei nyt vaan mitään roosia tai juttia olisi valittu! Et ollut mikään rääväsuu etkä kuntoiluintoilija.

Kutsun sinua tuttavallisesti Minnaksi. Muistathan, että tein lähempää tuttavuutta kanssasi syksyllä lukupiiri Käpysissä.

Vaikutuin. Ihastuin.

Intoa piukassa lähdimme Käpysten kanssa viikko sitten Hesaan Kansallisteatteriin katsomaan Seppo Parkkisen kirjoittamaa ja Kaisa Korhosen ohjaamaa näytelmää sinusta, nimeltään Canth. He eivät siis ilmeisesti koe olevansa sinutteluasteella kanssasi kuten minä, kun käyttävät sukunimeä.

Kansallisteatteri on sinulle hyvinkin tuttu paikka. Sehän on aikaisemmalta nimeltään Suomalainen teatteri. Siellä saivat kantaesityksensä kaikki näytelmäsi yhtä lukuun ottamatta. Muistaakseni jotakin kähnäystä teatterin kanssa silloin tuli, kun kirjoitit sen yhden näytelmäsi Ruotsalaiselle teatterille. Mutta mitä niistä vanhoista.

Talo on edelleen vanhanaikaisen, ihastuttavan kaunis!

Kun Naistenpäivä oli lähituntumassa ja perinteisten Noitabileiden aika, houkuttelimme vielä kaikki loput Noidatkin bilettämään tällä kertaa teatteriin. Olisit Minna hyvin sopinut tähän porukkaan. Luudankin olisimme sinullekin hommanneet. Et ollut käsittääkseni turhasta tillittäjä. Sinun tapaasi mekin olemme esimerkiksi tasa-arvon ja tyttöjenkin koulutuksen kannattajia. Täydellisestä tasa-arvon toteutumisesta en tiedä, mutta me tytöt kyllä ahkerasti olemme kouluttautuneet, kun mahdollisuus on ollut toisin kuin monilla sinun aikanasi.

Minna, vaikka et ollutkaan kisailemassa, tulit ensimmäisenä monessa asiassa. Ensimmäinen suomenkielinen näytelmäkirjailija Aleksis Kiven jälkeen. Ensimmäinen suomenkielinen lehtinainen. Ja ensimmäinen suomalainen nainen, jolla on oma liputuspäivä. Näiden ”ensimmäisten” lisäksi olit menestyvä liikenainen ja seitsemän lapsen äiti. Jäit leskeksi, kun nuorimmaista odotit.

Elämäkerrat kertovat, että suunnittelit itsenäisen naisen uraa ilman avioliittoa. Haaveenasi oli kansakoulunopettajuus. Sitä varten aloitit opinnot Jyväskylän seminaarissa. Vaan kuinkas kävikään? Yhdeksän vuotta vanhempi opettaja Ferdinand Canth kosi, eikä perääntynyt vielä toistenkaan rukkasten jälkeen. Voi noita itsepäisiä miehiä! Mikähän Minna sai pääsi lopulta kääntymään? Jos olisit ollut aivan hulluna rakkaudesta Ferdinandiin, olisit kai jo heti suostunut. Avioliittoon tyssäsivät sitten opintosi.

Kansallisteatterin näytelmä ei keskittynyt elämäkertaasi, vaan tarkasteli sinua teostesi kautta. Niistä nähtiin katkelmia. Tämä toi aikamoisen pirstaleisuuden koko esitykseen. Tuntui siltä, että ilman ennakkoperehtymistä olisin ollut ihan hukassa.

Loppuviimeinkin meille kaikille jäi epäselväksi, miten pätkä Tsehovin Lokista venäjää puhuvine näyttelijöineen tähän juttuun kuului. Itse Kaisa Korhonen oli myös katsomossa. Näin hänet, jos käänsin päätäni 15 astetta vasempaan. Venäjän solkotuksen aikana katsoin, olisiko hän ollut silmät ymmyrkäisinä, että hupsista, tulipa väärä kohtaus! Mutta ei. Hän hymyili tyytyväisen näköisenä. Vika oli siis meidän ymmärtämättömyydessämme. Sinä Minna osaisit varmaan tämän selittää.

Kovin olit näytelmässä kaiken aikaa touhuava, jopa hermostuneen energinen, jatkuvasti liikkeessä. Kun kuvittelen sinut salonkiisi Kuopion Kanttilassa, jossa ajan kirjailijat ja kultuurihenkilöt istuskelevat, näen sinut eloisana ja innostuneena, mutta en hermostuneen levottomana. Olet ehkä juuri kirjoittanut näytelmääsi, lehtijuttuasi tai jotakin muuta. Vieraiden tullessa laitat kirjoituksesi pöydän liinan alle, kuten tapasi oli. Olit peräänantamaton ja kärkeväkin mielipiteissäsi. Jouduit useammankin henkilön kanssa ristiriitoihin. Osasit kyllä tarvittaessa kirjoitella aika sapekkaita kirjeitä, vaikka eivät ne nykyisille someviesteille alkuunkaan pärjäisi.

Väliaika antoi mahdollisuuden herkutteluun. Eräs ystäväni on sitä mieltä, että se on parasta teatterissa. Kyllä minunkin kelpaa tässä maireana hymyillä, kun suklaaleivos odottaa lautasella. Ida Aalbergkin seinällä kurkkii syömisiäni olkansa yli.

Summa summaarum. Näytelmä tuli nähtyä. Minä taisin olla porukastamme ainut, jonka mielipiteet jäivät kuitenkin selvästi plussan puolelle. Yksi olisi lähtenyt jo väliajalta pois. Häntä ei tosin lasketa, koska hän mokoma on Moskovassakin lähtenyt oopperan väliajalta pois. Hävytön!

Minna Canth- seura valmistelee kahden vuoden päähän 175-vuotisjuhlallisuuksia. Slogan on: Mitä Minna tekisi? Tällä pyritään saada ihmisiä miettimään, mihin nykymenossa Minna puuttuisi.

Jaa-a. Mitähän mieltä olisit esimerkiksi nykyisistä perhevapaista? Kovin haluaisin ennen muuta tietää, millainen äiti olit. Seitsemän lasta parin vuoden välein. Huhhuh! Ehditkö itse hoitaa lapsiasi, nukuttaa, syöttää, lohduttaa vai kuka heitä hoiti? Tästä elämäsi puolesta aika niukasti olen löytänyt tietoa.

Hymyilet salaperäisenä. Ymmärrän. Kaikki asiat eivät muille kuulu.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat