Kirjoitukset avainsanalla Kansallisteatteri

Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama Sinivalas Kansallisteatterissa pitää kiinnostavuudellaan tiukassa otteessaan yli kaksi tuntia. Siinä nostetaan esiin tärkeitä ajatuksia yksi toisensa jälkeen. Tahti on nopea. Aikaa asioiden mietintään ei näytelmän aikana jää. Kotiin jää purtavaa. Westerberg on sisällyttänyt näytelmäänsä useita nykyihmiselle ja ihmiskunnalle tärkeitä kysymyksiä, joihin jokaisella on tarttumapintaa.

On Annan ( Elena Leeve) 35-vuotissyntymäpäivä. Neljä isovelipuolta: Tuomas (Esa-Matti Long), Pekka (Antti Pääkkönen), Juha (Timo Tuominen), Peter (Elmer Bäck), isosiskopuoli Hannele (Kristiina Halttu), isä Tapani (Markku Maalismaa) ja mökkinaapuri Erkki (Eero Aho) kokoontuvat syntymäpäivää juhlistamaan perheen mökkisaarelle. Halaillaan ja toivotellaan onnea. Kysytään, mitä kuuluu. Tavallinen vastaus on: Ihan hyvää.

Iso perhe. Veljiäkin on runsaasti. Ihan maan perusteellisesti. Missä veljien vaimot, mietin. Peter on ainakin naimisissa, käy ilmi. Hän tuo kuitenkin mukanaan naisystävänsä Lauran (Emmi Parviainen), jolla hänelläkin on aviomies jossain. Laura kirjoittaa kirjaa Peteristä. Annaan tutustuttuaan hän kirjoittaa kirjan Annasta. Siskopuoli on juuri eronnut. Se tuli selväksi.

Kaikki siis hyvin. Suuri, toisiaan rakastava perhe yhdessä viettämässä Annan syntymäpäivää rakkaassa kesäpaikassa. Vielä mitä.

Välit ovat vähintäänkin etäiset. Vähitellen käy ilmi, että oikeista asioista, kuten äidin itsemurhasta ja Annan miehen Matiaksen (Heikki Pitkänen) psyykkisistä ongelmista ja itsemurhayrityksestä ei ole puhuttu. ” Ei meidän olohuoneessa ollu mikään virtahepo, siel oli sinivalas”, toteaa Pekka. Yksi ja toinen kaipaa, että hänestä oltaisiin aidosti kiinnostuneita. Että oikeasti haluttaisiin kuulla, miten menee. Saaren myymisajatukset nostattavat riitaa. Anna haluaisi säilyttää sen. Hän jopa haaveilee, että voisi muuttaa sinne. Pakoonko maailmasta? Myymisriita tuo esiin muitakin keskinäisiä ristiriitoja. 

Paitsi perheenjäsenten ohuista ja vaikeista tunnesuhteista näytelmä kertoo hukassa olevasta minuudesta ja muutoksenpelosta. Kuten joku näytelmässä toteaa: Ei ihminen halua muuttua. Toisaalta haluaa ja toisaalta pelkää muutosta.  Tuttu on turvallista, kaikessa epämukavuudessaankin.

Näytelmän seuraaminen vaatii multitaskausta. Tapahtumia on sekä näyttämöllä, että kolmella videonäytöllä. Myös pysäytettyjä tuokiokuvia käytetään. Tekniikka on ihmeellinen asia, jota yhä enemmän käytetään myös teatterissa. Mietin, olisiko itse sanoma menettänyt mitään, vaikka esitys olisi ollut ihan vanhanaikaisesti vain näyttämöllä. Mielenkiintoa menetelmät toki lisäsivät. Esitys oli jaettu kuuteen osaan eri otsakkein. Siellä oli esimerkiksi kateutta, häpeää ja haureutta. Jokaisessa osassa oli kaksi nimikettä. Tunnustan, että esitystä seuratessani nimikkeet eivät mitenkään ohjanneet katsomistani. Rajansa se on minunkin havaintokyvylläni.

Näytelmä kertoo laajemmastakin ilmiöstä, ilmastonmuutoksesta. Perheen saari sijaitsee saastuneella Itämerellä. Muutoksen tuska kertoo myös tuskasta ympärillä tapahtuvasta muutoksesta ja sen vaateista ihmisen itsensä muuttumiseen.

Paavo Westerberg pohti helmikuun bloggariklubilla syyllisyyttä. Hänestä ei pidä syyllistää, vaan todeta: syyllisyyttä on. Oleellista on kysymys, onko jokin hyväksi meille. Pitäisikö ihmisen luopua jostain asioista, että maailma voisi paremmin? Westerbergin visio tulevaisuuden perheestä on idyllinen. Digivälineet on laitettu pois, ihmiset ovat toistensa kanssa, on rakkautta. Taitaa ehtiä Tammerkoskessa virrata vettä koko lailla, ennen kuin tämä idylli toteutuu.

Nimi Sinivalas viittaa Raamatun kertomukseen Joonasta, joka joutuu valaan vatsaan, mutta pelastuu sieltä myöhemmin. Tulevaisuuden tutkija Markku Wilenius tulkitsee käsiohjelmassa, että sinivalas on tässä hetkessä ilmastonmuutos, joka uhkaa niellä meidät. Me voimme pelastua valaan vatsasta sopeutumalla elämään valaan elämää. Sinivalas on ihmistä suurempi kuten luonto on ihmiskuntaa laajempi. ”Muutos vaatii vain ja ainoastaan rakkautta, itse elämän rakastamista ja siitä huolen pitämistä”. Tämä Wileniuksen ajatus koskee minusta niin ihmistä ja hänen lähisuhteitaan kuin laajemmin suhdetta ympäristöön ja yhteiskuntaan.

Näytelmä loppuu toiveikkuuteen. Westerbergille kirjoittaessa oli tärkeää, että lopussa on toivoa. Siihen minäkin uskon.

Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho sanoi bloggariklubilla ennen Sinivalaan ensi-iltaa: Taide auttaa muistamaan, viihde unohtamaan. Jos sallitte, lisään tähän vielä: taide auttaa myös ajattelemaan.

 

 

Sinivalaan ensi-ilta oli Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 4.3.20.

Kiitos Kansallisteatterille lipusta ja bloggariklubeista.

Näytelmän kuvat: Kansallisteatteri/Tommi Mattila

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

On äiti (Pirjo Luoma-aho). On lääkäripoika (Pyry Nikkilä). On jalkavammainen tytär (Alina Tomnikov), joka on entinen, kuuluisa ammattiurheilija. Näiden pääroolien lisäksi näyttelijät esittävät 17 pienenpää roolia. Wau! Mikä muuntautumiskyky! Mikä nopeus!

Ilmasillassa Kansallisteatterin Willensaunassa ohjaaja Saana Lavaste tuo kolmessa muotokuvassa esiin kunkin perheenjäsenen auttajasyndrooman.

Äiti auttaa pienimuotoisesti lajittelemalla pakolaisille lahjoitettuja vaatteita, viemällä turvapaikan hakijoiden majoitukseen omenahilloa sekä majoittamalla joitakin heistä. Poika polttaa itseään loppuun kriisialueilla yrittäessään pelastaa ilmeisesti koko maailman. Tytär, kipeästä jalastaan huolimatta, menee pakolaisleirille tsemppaamaan jalkapalloa pelaavia lapsia. Tai ei hän itse asiassa edes tiedä, mikä hänen roolinsa on. Pääasia on mennä auttamaan. Kun hänelle selviää järjestelmällinen seksuaalinen hyväksikäyttö, hän lähtee pois. Toki hän tekee asiasta ilmoituksen järjestölle. Mitä tekevät järjestön edustajat? Laittavat silmänsä vähintään puoliumpeen.

En tiedä väliajalla, mitä ajatella. Olen itsekin ollut lajittelemassa lahjoitettuja vaatteita ja kokenut sen tärkeänä työnä, toisin kuin perheen äiti. Toki minäkin ihmettelin, miksi ihmiset olivat lahjoittaneet mitä kummallisimpia, osin rikkinäisiä ja jopa likaisia vaatteita. Auttamishalusta? Vai tilaisuudesta päästä roinasta eroon?

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että auttaminen sinänsä olisi väärin. Ehkä olennaisinta on se, miksi ihminen haluaa auttaa? Ja miten hän voisi oikealla tavalla auttaa? Perheenjäsenten motiivina näyttäisi olevan enemmänkin omat tarpeet: tarpeellisuutensa todistaminen ja hyväntekijänä oleminen. Tyttärellä näyttäisi tavoitteena olevan jopa oman julkisuuskuvansa kirkastaminen. Tosin äiti, minusta aivan oikein, harjoittelee kysymään: Voinko auttaa? Miten voin auttaa? Olennaisia kysymyksiä.

Luulisi, että kun jokaisella perheenjäsenellä on auttamishalua, se jotenkin yhdistäisi perhettä. Mitä vielä! Tuskin he tietävät, mitä kukakin on tekemässä ja vielä vähemmän keskustelevat siitä keskenään. Satunnaisissa puhelinkeskusteluissa ei mitään kohtaamista tapahdu. Jokainen elää omassa kuplassaan. Tahi ehkä enemmänkin omalla auttamissaarellaan.

Ohjaaja Saana Lavaste kertoo bloggariklubilla viestinnän tuottaja Kirsi Helstelän haastattelussa Paula Salmisen kirjoittaman näytelmän kertovan ihmisen syyllisyydestä, syyllisyydestä omasta hyvinvoinnistaan osan ihmisistä kärsiessä. Se kertoo myös perheestä ja perheen jäsenten välisistä suhteista. Lavaste tuo ihmisten läheisyydestä ja etäisyydestä esiin tyypillisen nykypäivän ilmiön: jotain tuntemattoman kuuluisuuden kuolemaa voidaan joukolla surra isosti, kun taas sukulaisen kuolema voi jäädä vähemmälle. Mitä tämä kertookaan meidän ajastamme?

Lavasteen mukaan näytelmän perheessä on kuitenkin paljon rakkautta. He eivät vain tiedä, mitä tekisivät sillä. Toivoa on.

Näytelmän lopussa koko pieni perhe istuu yhdessä sohvalla televisiota katsomassa. Poikakin lupaa jäädä äidin luo yöksi. Televisiosta he näkevät kuvaa pakkopalautettavista turvapaikanhakijoista, joista yhtä äiti on auttanut. He lähtevät äidin aloitteesta yhdessä osoittamaan mieltään pakkopalautuksia vastaan.

Tämäkö olisi oikea tapa auttaa? Ei varmaankaan. Haluan ajatella, että sekä kirjoittaja että ohjaaja ovat näytelmän lopulla enemmänkin halunneet osoittaa sitä, että perhe on löytänyt yhteyttä, jota tähän asti ei ole ollut. Mitenkä auttaa oikein? Yhteistyössä, sanoo Lavaste. Yhteistyössä myös autettavien kanssa.

Osaavaa näyttelijän työtä katselee aina nautinnolla. Kun Ilmasilta käsittelee vielä tärkeitä asioita, jotka saavat ajattelemaan, ei esitykseltä voi enempää toivoa. Sampo Pyhälän lavastus mainioine oivalluksineen täydentää hyvin näytelmän teemaa.

Poistumme esityksestä ”lentokentän” turvatarkastusnauhojen välissä. Kone muun muassa Bagdadiin on lähdössä. Taidamme olla lähdössä auttamaan itse kukin. Miten?

 

 

Näytelmän kuvat ovat Kansallisteatterilta

Ilmasillan ennakkonäytös oli 12.2.20, ensi-ilta on 13.2.20

Kiitokset Kansallisteatterille niin lipusta kuin bloggariklubista.

 

 

 

 

 

 

Ahdistaa. Alusta asti ahdistaa.

Alussa seinällä on iso videokuva makaavasta, vanhasta naisesta happiviikset nenässä. En pysty kunnolla katsomaan. Toisella seinällä sytkyttää sydänkäyrä. Terhi Panula makaa hämärän näyttämön portaikon ylimmällä askeleella.

Ranskalaisen Jean Cocteaun Ihmisen ääni- näytelmässä Kansallisteatterin Omapohjassa näyttelijä Terhi Panula tekee vaikuttavan monologin rakkaansa hylkäämästä naisesta. Ohjaaja Charles Gonzales pohtii ohjelmalehtisessä, onko naisen rakkaus mieheen todella ollut olemassa, vai onko se naisen kuvitelmaa. Ohjaajan mukaan katsoja sen päättää.

Ja minähän päätän. Jopa luulen tietäväni. Tiedän sen koko ajan näytelmää katsoessani. Tottahan toki, mies on ollut olemassa ja rakkaussuhde on ollut olemassa! Ei epäilystäkään. Nainen ei houraile. Suhde kesti viisi vuotta. Naisella on jäljellä vain koira, joka on joko miehen tai yhteinen. Jossakin vaiheessa ajattelen naisen olleen toinen nainen. Päädyn kuitenkin siihen, että näin ei ole ollut. He ovat asuneet yhdessä. Nyt miehellä on uusi rakas.

Ymmärrettävästi nainen on suunniltaan tultuaan jätetyksi. Hän on osaksi linnoittautunut kotiinsa. Lääkkeiden yliannostustakin on tapahtunut. Hän on syvästi epätoivoinen. Näytelmässä nainen käy puhelinkeskustelua miehen kanssa. Linja on huono, katkeileva. Lankapuhelimien aikaa. Olen sitä mieltä, että tuon puhelinkeskustelun nainen kuvittelee. Hän käy mielessään, ääneen ajatuksiaan ja tunteitaan läpi, jotka haluaisi miehelle puhelimessa kertoa.

En tiedä, miksi suhde on katkennut. Toisen naisen takia? Sen kuitenkin tiedän, että koko toista tuntia kestävän esityksen aikana olen ahdistunut. Miksi? Toki naisen tilanne ja tunnetila on ahdistava, jos vähänkään omaa myötätuntoa. Mutta täytyyhän tällä ahdistuksella olla jotakin tarttumapintaa omiin kokemuksiini? En muuten yhä edelleenkin, pari kuukautta marraskuisen esityksen jälkeen, havahtuisi kohtuu-usein esitystä miettimään.

Vaikka miten olen funtsaillut, en saa muistikuvaa omasta hylätyksi tulemisesta parisuhteissani tahi muutenkaan, mikä voisi olla se ilmeisin ahdistusta herättävä oma kokemus. No joo. Toki joissakin ”kevytseurusteluissa” olen aikoinaan tullut jätetyksi. En kuitenkaan missään vakavissa suhteissa. Niissä minä olen ollut jättäjä. Sopii tietysti kysyä, miksi. Kysyä sopii, mutta vastausta ei tule. Olen kyllä ollut vuosia sitten kuuntelevana korvana parin ystäväni jätetyksi tulemisen tuskassa. Mutta ne eivät kyllä minua todellakaan tänä päivänä ahdista piirun vertaa. Niistä ei ole kyse.

Mutta, ettei tulisi väärinkäsityksiä, niin totean, että en moiti ahdistuksen tunteiden heräämistä. Teatterin tehtävä on minusta paitsi herättää ajatuksia, herättää myös tunteita. Milloin positiivisia, milloin negatiivisia. Joku viesti tunteilla on. Kun vain tietäis.

Terhi Panula esittää sydäntä raastavasti jätettyä naista! Hänen täytyy olla rättipoikki niin henkisesti kuin fyysisesti esityksen jälkeen! Kaksi viikkoa myöhemmin satun Terhi Panulan lähelle Kansallisteatterin katsomossa, kun molemmat olemme katsomassa Rakkauden päätös- näytelmää. Kiitän häntä vahvan jäljen jättäneestä esityksestä. Vaihdamme muutaman sanan. Hän vaikuttaa kiitoksista vilpittömän ilahtuneelta. Eivät kai näyttelijätkään liian paljon kehuja saa.

Lokakuussa Bloggariklubilla Panula ja ranskalainen ohjaaja Charles Gonzales ovat Kansallisteatterin viestinnän tuottajan Kirsi Helstelän haastateltavana. Näyttelijä Timo Torikka toimii tulkkina. Panulakin toki näyttää ranskan kielen hallitsevan. Gonzales tutustui Terhi Panulaan Pariisissa. Kun hän kävi vielä Kansallisteatterissa katsomassa Panulan työskentelyä, hän oli vakuuttunut, että ainoa oikea henkilö rooliin on juuri Terhi Panula.

Gonzales kertoo, että näytelmä on tarina yksinäisyydestä. Kuin kysymysmerkki tai kolme pistettä. Siinä on monia lauseita, joissa on kolme pistettä perässä. Jean Cocteau kirjoitti näytelmän vuonna 1930. Hän oli homo aikana, jolloin homous oli tabu. Cocteau oli rakastunut merimieheen. Morseaakkosten avulla hän saattoi tälle viestittää rakkauttaan. ” On hirvittävää, kun toista rakastaa eikä voi sanoa sitä hänelle” sanoo Gonzales. Siksi hän on valinnut tämän näytelmän. Haastattelussa tulee esiin, että elämä on unta, teatteri todellisuutta, jossa ongelmia voi ratkaista. Kun en ole teatteri-ihminen, lauseen merkitys jää minulle hämärän peittoon. Miten niin? Onko niin, että teatterissa ongelmat voidaan tuoda kuin suurennuslasin alle ja tarkastella niitä siinä, jolloin ratkaiseminenkin on helpompaa? En tiedä.

Esityksen lopussa sydänkäyrä seinällä näyttää suoraa viivaa.

Teatterista lähtiessäni otan mukaan takkini ja kassini ja jonkinasteisen ahdistukseni.

 

Ihmisen ääni-näytelmän seuraavat esitykset maalis-huhtikuussa 2020.

 

Mediakuva Kansallisteatteri/ Erik Uddström

Kiitokset Kansallisteatterille lipusta ja Bloggariklubista

 

 

 

 

 

Kansallisteatterin näytelmä Alina alkaa sykähdyttävästi.

Alina (Anna Valpuri) istuu yksin valkoiseksi lavastetulla näyttämöllä. Hän kertoo hymyssä suin, miltä näyttää, kun ihminen kaatuu.

Pian käy selväksi, että toistuvasti kaatuva on humalainen Alinan veli, Emil (Pyry Nikkilä). Veli, jota sisko yrittää pelastaa viinan kiroista.

Alina käyttää kaikkia tunnettuja keinoja vetoamisesta konkreettiseen estämiseen. Turhaan. Kaikki turhaan. Kuten käy aina, kun asianomainen itse ei näe tarvitsevansa apua.

Näytelmä voi tuntua ahdistavalta, jos itse elää tai on elänyt samankaltaisessa tilanteessa. Ehkä siksi vieressäni istuva nauraa minusta ihan väärissä paikoissa. Aivan kuten Alinakin hymyilee, vaikka asiat ovat kaikkea muuta kuin hymyilyttäviä.

Ai, että miksi sanoin siskosten olevan saman puun oksia? Emilillä on päihdeongelma, jota ei tunnista eikä hae apua. Eikä ota apua vastaan. Alina on pahasti läheisriippuvainen, jota ei tunnista, eikä hae apua. Hän ei ota myöskään apua vastaan, kun lääkäri (Pirjo Lonka), joskin kevyesti, sitä tarjoaa. Lonka tekee lääkärin lisäksi monta pientä, näytelmän kannalta tärkeää roolia.

Koska näytelmä kertoo Alinan tarinan, näemme, mihin voi johtaa yliempaattinen ja liiallinen vastuunottaminen toisesta. Oman hyvinvointinsa unohtaminen. Alina kuitenkin selviää. Olin tosi täpinöissäni loppuratkaisusta ja sen toiveikkaasta symboliikasta!

Näytelmän kirjoittaja Elli Salo kertoo Bloggariklubilla alkavansa usein kirjoittaa hämmennyksestä ja antaa sitten tulla ulos kaiken, mikä tulee. Kun materiaalia on kasassa, hän tutkii, mikä siinä on kirkkainta, millainen tunnelma. Hän pyrkii kirjoittamaan ilmavasti. Vakavasta tyylilajista voi helposti tulla sentimentaalista paatosta, sanoo hän.

Katsojana voin todistaa, että Salo on onnistunut tavoitteessaan. Runsaan tunnin mittainen näytelmä nostaa esiin pelkistetysti olennaisen. Se antaa katsojalle mahdollisuuden itse värittää tapahtumat ja taustat, peilata asioita omaan kokemukseensa. Sentimentaalinen paatos ei voisi olla kauempana tästä teoksesta. Näyttelijöiden ilmaisu on vähäeleistä ja silti hyvin vaikuttavaa. Siitä kiitos menee näyttelijöiden lisäksi ohjaaja Riikka Oksaselle. Ilmavuutta antaa myös niukka lavastus.

Kirjoittaja Salon mukaan näytelmä kertoo huolenpidosta, huolesta, läheisyydestä. Hänestä teemana on sisaruus. Minä näen teeman laajemmin. Läheinen kuin läheinen. Sisaren paikalla voisi yhtä hyvin olla huolestunut äiti tai kumppani. Erityisesti joissakin kohdissa sijoitin mielessäni Alinan enemmänkin näihin rooleihin.

Onko tarpeen yhä tehdä näytelmiä päihdeteemasta, saattaa joku kysyä. On, vastaan minä. Niin kauan kuin tämän sorttinen läheisen riippuvuus ja toisen elämän varassa eläminen on olemassa, on yhä uudelleen syytä herätellä siitä ajatuksia. Eli siis todennäköisesti ikuisesti.

Happinaamarin laittaminen ensin itselle läheisen ongelmatilanteessa on varmasti vaikeaa, tuskallista ja usein jopa mahdotonta.

Näytelmän loputtua jäämme teatteriseurani kanssa istumaan paikallemme ja vaihtamaan innostuneita kommentteja. Meidät pitää melkein hätistää pois. Se, jos mikä, on hyvä merkki.

 

Kiitokset bloggariklubille ja Kansallisteatterille lipusta.

Mediakuva Kansallisteatteri/ Mitro Härkönen

 

 

 

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat