Olen ikäni takia ”karanteeninomaisissa oloissa” kotona. Mies, kun on nuorempi, hoitaa ja suojelee minua ”heikoimmassa ja haavoittuvimmassa asemassa” olevaa. Tästä velvoitteesta muistan häntä aina välillä muistuttaa. Se kyllä vähän huolettaa, että hän voi tuoda viruksen kauppareissuiltaan tai työkeikoiltaan. Olen vähän ehdotellut, että hänhän voisi muuttaa väliaikaisesti leikkimökkiin tai vajaan. Tai telttaan. Ruoat hän voisi tehdä pihassa trangialla. Jostakin syystä hän ei ole tästä loistavasta ideasta innostunut.

Minulla ovat asiat hyvin. Toistaiseksi olen terve, kuten läheisetkin. Aika ei ole tullut pitkäksi. Se kyllä harmittaa, että ilman koronapirulaista olisin nyt Esikoisen perheen luona Brysselissä. Kuopuksenkin kanssa juuri kuun vaihteessa oli puhetta, että katselen sopivaa viikonloppua mennäkseni heidän luokseen pohjoisemmaksi. Suurempaan marisemiseen ei ole kuitenkaan syytä. Monella tilanne tuo paljon isompia huolen aiheita.

 

Karanteenipakko on muuttanut arkeani  ainakin seuraavalla tavalla:

 

1.   Ulkoilut

Kun kaikki sisäliikuntapaikkani ovat kiinni, sauvailua ja pyöräilyä olen harrastanut paljon normaalia enemmän. Mielelläni poikkean metsiköissä poluille, vaikka en tiedä, mihin ne vievät. Yhtenä päivänä luulin tietäväni, missä olen, kun polulta tulen kadulle. Väärin luulin. Näytti ihan tuntemattomalta. Jonkin aikaa tallusteltuani kysyin kahdelta nuorelta naiselta, pääsenköhän tätä kautta kotiini. Joo, sanoivat he, mutta olet kyllä kovin kaukana. Mitäpä tuo haittasi, vaikka tuli muutama kilometri lisää lenkkiini. Ulkoilemaanhan olin tullut.

Myönnän, että suuntavaistoni on nolla. Mies huvittelee marjassa tai sienessä ollessamme kysymällä, mihin päin lähtisin, jos pois lähtisin. Hänen teoriansa mukaan ehdottamani suunta on aina päinvastainen kuin oikea. Uskoisinkohan tuota?

 

2.   Siivousta

Kun aikaa on, olen siivonnut vaatekaapit (vaatehuone on sitten asia erikseen) ja saanut miehen siivoamaan omansa. Tällaiset hommat eivät ole minun suosikkijutuissani ihan kärkipaikoilla, mutta velvollisuus välillä kutsuu. Kun hommaan tartun, niin kyllä se sitten menee. Parasta on, kun työ on tehty. Jos minulla olisi ollut normaalin ajan menot, aikaa kaappien siivoamiseen ei olisi ollut.

Parasta oli, kun sain kierrätykseen kolme pussukkaa. Jostakin tuli sekin into, että laitoin kierrätykseen useat pitkikset, joita olen jemmannut yläkaapissa odottamassa. Odottamassa mitä? No, tietysti muutaman kilon laihtumista. Mitäpä muuta. Toivo siitä lienee kylliksi hiipunut, kun raaskin ne laittaa poistoihin.

Totta puhuen olisin voinut laittaa puolet vaatteista kierrätykseen. Nyt eläkkeellä tuntuu, että käytän muutamia vaatteita ja loput seisovat odottamassa ulkoilutusta. Mutta kun ne ovat kuitenkin ihan sopivia ja hyviä ja nättejä ja voisin niitä käyttää ja niin edelleen ja niin edelleen.

 

3.   Ruokapalveluita

Normaalielämässä, jos haluamme ravintolaruokaa, menemme ravintolaan. Tänään suhteellisen läheltä Vanha Tappi- nimisestä ravintolasta tuotiin meille siipiateriat. He mainostivat nyt poikkeusoloissa lähialueelle kotiin tuontia toivottuna aikana ilman kuljetusmaksua. Iloinen nuori mies, joka ateriat toi, kertoi, että hyvin on aterioita tilattu.  Hyvä juttu yrittäjän kannaltakin. Siipiä oli tosin älyttömän paljon (16, laskin), osa jäi syömättä. Laitoin ne toiveikkaana kylmiöön, vaikka tuskin ne kylmänä maistuvat.

Hakasen leipomo ilmoitti haluavansa pitää leipurit töissä ja myy siksi päivittäin tuoreen leivän eurolla. Kun leipomon myymälä on lähellä meitä (no, lähellä ja lähellä, noin 3 kilometriä), olemme kaksi kertaa ostaneet leivän. Tämän päiväinen oli kauraleipä. Edellinen, myslileipä, oli kyllä maukkaampi. 

 

4.   Leipominen

Normaalistikin leivon. Nyt olen leiponut ehkä tiheämmin, kun olen ehtinyt tehdä karanteeniaikana sekä sämpylöitä että pannukakkua. (Vai onko pannukakun tekeminen leivontaa? Ei taida  olla.) Sanoin miehelle pannukakkua maistettuani, että tästä tuli aika hyvää. Mitä sanoi tämä hyväkäs?  Keskimäärin hyvää. Päällys on palanut ja sisus on raakaa. Ja siitä huolimatta hän oli se, joka pääasiassa pannarin söi. Vaihdan pian suojelijaani, jos moinen meno jatkuu.

 

5.   Kutominen

Lopultakin sain pitkään vaiheessa olleet villasukat valmiiksi. Tai päättelyä vaille valmiiksi.

 

6.   Kelloton herääminen

Parasta on, että joka aamu voin herätä omia aikojani. Kello ei soi. Ei ole menoja, jotka vaatisivat lähtemään.

 

 

 

Tekemistä kyllä riittää. On vaatehuone, kaappeja ja laatikoita. Papereitakin olisi perattavaksi ja mapitettavaksi asti. Vielä en ole esimerkiksi istahtanut palapelin ääreen, jonka saimme Kuopukselta joululahjaksi. Joo, joo, onhan sitä aika paljon tehty. Pakko tunnustaa, että tekijät ovat olleet pääasiassa avovävykokelas ja lankomies. Itse olen varmaan toistakymmentä palaa laittanut. Jos ja kun karanteeni jatkuu, niin toivon mukaan jatkuu myös palapelin kuvio. Jospa aikaa jäisi vielä nykyistä enemmän lukemisellekin. Ja jos välillä rupeaisikin tympäisemään, yritän muistaa, että aina ei voi olla kivaa ja karamelli suussa.

Vaikka tilanteeni olosuhteet huomioiden on vähintäänkin hyvä, niin tietysti toivon, että mahdollisimman nopeasti pääsisimme tästä kurimuksesta mahdollisimman vähin vaurioin. Koska pääsemme normaalioloihin vai pääsemmekö enää koskaan, on jo toinen, isompi kysymys.

Presidentti Niinistö sanoi tänään puhuessaan jotenkin niin, että mustan pilven hopeareunuksia on esimerkiksi se, että kevät kaikesta huolimatta tekee tuloaan. Olin itsekin juuri eilen ihastellut ja ihmetellyt marjapuskia, joissa silmut tekevät tuloaan. Tulppaanit  eteläseinustalla puskevat innoissaan. Meikäläisessä taitaa olla presidenttiainesta.

Pihassa seisoskellessani kuulin ihanaa linnun laulua. Kysyin mieheltä (taas kerran), mikä lintu laulaa. Mies vastasi (taas kerran) mustarastas. Jospa ottaisin tavoitteeksi oppia tämän kevään aikana tunnistamaan edes mustarastaan laulun. Lopultakin.

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat