Kirjoitukset avainsanalla Tampereen Raatihuone

Istun aterioimassa samassa pöydässä jo hieman varttuneemman herrahenkilön kanssa.

Jotenkin juttu kulkeutuu siihen, että hän on, paitsi Karjalasta tullut evakko, myös ollut sotalapsena Ruotsissa.

Ruotsiin mennessään hän oli 11-vuotias ja vietti siellä puolitoista vuotta.

Hieman naurahtaen hän kertoo, että joutui lapsettoman pariskunnan perheeseen rengiksi. Koskaan aikaisemmin elämässään hän ei ollut esimerkiksi hevosta ajanut. Ruotsissa kuitenkin hän teki isännän rinnalla ”omalle” hevoselleen tukkikuormaa ja ajoi sitä myös. Koulussa hän ei ollut eikä myöskään oppinut ruotsin kieltä.

Kysyn häneltä, mitä hän nyt tässä iässä ajattelee sotalapsena olostaan. Hän vastasi jotensakin näin: ” Se oli yksi vaihe elämässä. Kyllä sen ymmärrän, että sairasteleva äiti ei olisi kyennyt lapsia hoitamaan.”

Kotiin paluun jälkeen Ruotsin perhe kirjoitteli. Kirjeen vaihto oli kuitenkin hankalaa, kun pojan isäkään ei osannut ruotsia ja kirjeet vietiin aina suomennettavaksi jollekin henkilölle. Kirjeisiin vastaaminen oli yhtä vaikeaa.

Keskustelukumppanilleni on jäänyt mieleen, että Ruotsin perhe usein kyseli, mitä he voisivat lähettää pojalle. Kerran häneltä oli sitten puseron pitkä vetoketju mennyt rikki. Sitä hän pyysi ja sai sen.

Jos keskustelumme olisi kestänyt pitempään, olisin varmaankin kysynyt, mikä auttoi häntä selviämään tilanteessa, jossa yhteistä kieltä ei ollut. Hänhän eli kielellisessä (ja sosiaalisessa?) eristäytyneisyydessä.

Sotalapsuus kiinnosti minua siksikin, että olin juuri muutama viikko aikaisemmin, elokuun loppupuolella, Psykologikongressissa kuunnellut tutkija Anu-Katriina Pesosen esitystä sotalapsien psykologisesta ja fyysisestä terveydestä aikuisuudessa.

Pesonen on tehnyt pitkittäistutkimusta, jossa tutki 1934-44 Helsingissä Naistenklinikalla ja Kätilöopistolla  syntyneitä ihmisiä ja vertaili sotalapsena olleita muihin. Keskimääräinen lähtöikä oli 4,6 vuotta ja sotalapsiaika noin kaksi vuotta.

Tulosten mukaan sotalapsilla oli aikuisuudessa kohonnut sydäntauti- ja diabetesriski. Mielenterveyshäiriöitä heillä oli enemmän, erityisesti persoonallisuushäiriöitä ja päihdeongelmaa. Sotalapsilla oli vertailuryhmää enemmän masennusoireita 61-vuotiaana. Pitempi ero vanhemmista lisäsi masennuksen esiintymistä.

Sotalapsipoikien suoriutuminen kognitiivisissa tehtävissä oli jonkin verran heikompaa niin 20-vuotiaana kuin 70-vuotiaana.

Fysiologinen stressitaso oli 63-vuotiaana tutkittuna verrokkeja suurempi.

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ja voisi ajatella?

Pesosen sanoin: ” Varhaisen stressin merkitys elämänkaareen oli huomattava, vaikka suurin osa sotalapsista koki sotalapsuuden myönteisenä kokemuksena jälkikäteen. ”

On kuitenkin syytä muistaa, että vaikka tilastollisesti psyykkisten  ja fyysisten sairauksien riski oli suurempi kuin verrokkiryhmässä, kaikki tutkitut eivät toki niistä kärsineet.

Pesosen tutkimuksessa ei oteta kantaa sotalapsen iän vaikutukseen oireisiin. Oma olettamani on, että pienemmillä lapsillla haittavaikutukset voisivat olla suurempia. Keskustelukumppanini 11- vuotiaana toki ymmärsi asioita ja niiden syitä enemmän kuin vaikkapa leikki-ikäinen. Jokaisella on kuitenkin vielä omat yksilölliset ominaisuutensa, jotka vaikuttavat kokemuksiin.

Jälkeenpäin on toisinaan kovastikin arvosteltu lasten lähettämistä sodan jaloista Ruotsiin. Silloin kuitenkin nähdäkseni toimittiin parhaan ymmärryksen mukaan. Vasta myöhemmin on tullut enemmän tietoa lapsen psyykkisestä kehityksestä ja varhaisen stressikokemuksen vaikutuksista.

Olemme jälleen tekemisissä sotalapsi-ilmiön kanssa, joskin hieman erilaisen. Nyt me olemme se turvallinen maa. Ilman vanhempiaan on maahamme tullut sotaa pakoon alaikäisiä turvapaikan hakijoita.

Kongressissa kuuntelin kolmen päivän ajan mielenkiintoisia esitelmiä aamusta alkuiltaan. Virkistävä illanvietto oli Raatihuoneen vastaanotto. Koska meillä on niin kaunis rakennus kuin Raatihuone, minun on ihan pakko laittaa siitä pari kuvaa. Tosin mies, joka meillä paljon mielipiteitä esittää, naureskelee koko ajatukselle. Teen kuitenkin itsenäisen ratkaisun.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat