Tein postauksen Tampereen ratikasta noin puolitoistavuotta sitten. Kuvasin siinä muun muassa ensimmäistä matkaani tällä ihmepelillä. Voit lukea juttuni klikkaamalla tästä.

Ei minusta mitään ahkeraa näillä raiteilla reissaajaa ole tullut. Syykin on ilmeinen: noin kilometrin matka lähimmälle pysäkille ja taas takaisin kotiin tullessa. Usko tai älä, niin silti joskus olen kävelymatkasta ihan tyytyväinen. Tulipa tässä samalla vähän liikuntaa, ajattelen. Näin saattaa käydä etenkin sellaisina päivinä, joina ei ole aikaa aktiiviselle liikkumiselle.

Joka tapauksessa olen käyttänyt ratikkaa enemmän kuin olisin alkujaan luullut. Se nyt ei toki ole paljon. Keskimäärin ehkä kerran viikossa huitelen sillä edestakaisin. Useimmiten on kyse kuoroharkoissa käymisestä.

Mitä nämä harvakseltaan tapahtuvat matkat ovat opettaneet? No joo, toki sen, että kunhan vaunuun asti pääsen, niin matka etenee sutjakkaasti. Sen toki totesin jo omalla neitsytmatkallani edellisessä postauksessani.

Suurempaa ihmetystä ja mielihyvää on aiheuttanut nuorison käyttäytyminen. Ratikan ei tarvitse olla edes läheskään täynnä, kun joku nuori (useimmiten miespuoliseksi oletettu) vaunuun astuessani pomppaa pystyy ja tarjoaa ystävällisesti istuinpaikkansa. Sen toki kauniisti kiittäen häneltä otan. Silloinkin, vaikka jaksaisin ihan hyvin seisoakin. Minusta olisi tyhmyyden huippu, jos torjuisin nuoren kohteliaisuuden sanomalla: Ei ei, en tarvitse, istu vaan.

Viime viikolla tapahtui tosin niin, että arviolta noin 35 vuotias nainen tarjosi paikkansa. Kiitin ja istuin. Mutta itsekseni mietin: Eihyvääpäivää! Näytänkö tosiaan satavuotiaalta (saatan toki näyttääkin)? Liikuntakyvyssäni ei ole mitään vikaa, toistaiseksi. Kyllä nyt keski-ikäiset saavat minun puolestani istua kaikessa rauhassa. Ties vaikka hän olisi ollut jopa töistä tulossa.

Paljon on parran pärinää yleisönosastoissa ollut lipuitta ratikassa matkustavista. Alkuvaiheessa itsekin sellaisia nähdessäni mielessäni manasin. Nykyään moinen ei minua hetkauta. Miksi ottaisin pulttia asiasta, jolle en mitään voi?  Ei se auta, vaikka stressaisin kuinka asiasta.  Yhden ainoan kerran olen lipun tarkastajat ratikassa nähnyt. Jostakin syystä he jäivät pois ennen- kuin ehtivät kohdalleni. Kaupunki palkkaa tosin kolme uutta tarkastajaa, jotka aloittavat busseissa ja ratikassa aprillipäivänä.

Toinen kestovalitus on ovien edessä seisominen. Joo. Onhan heitä. Mutta kertaakaan en ole ollut vaikeuksissa ulos pyrkiessäni. Jos nyt sattuisin ajamaan pysäkkini ohi, se ei taatusti johtuisi oviseisojista. Todennäköisempää olisi, että olisin uponnut unelmoimaan.