Eil​en täällä Brysselissä tytär ilmoitti: “Sulla ja mulla on sitten illalla meno. Se on syntymäpäivälahja.” Tarkempaa tietoa ei herunut. Sain sen verran kuitenkin selville, että sisätiloissa ollaan. Se oli hyvä uutinen. Nimittäin eilen ja tänään on täällä ollut uskomattoman kova tuuli, eilen illalla myös satoi.

Kun automatkan jälkeen astuimme sisään Palais Des Beaux-Arts -rakennukseen, en vieläkään tiennyt, missä olemme. Paikka on konserttisali, jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt.

Kävi ilmi, että Orchestre de Paris konsertoi siellä solistinaan argentiinalaissyntyinen sellotaiteilija Sol Gabetta. Kapellimestari, jonka nimi, Paavo Järvi, kuulosti suomalaiselta, olikin käsiohjelman mukaan eestiläinen.

Pariisin orkesteri oli jo päivällä tiedottanut, että se omistaa tämän konsertin edellisiltaisten terroiskujen uhreille. Konsertin alussa, käsiohjelmasta poiketen, kapellimestari ilmoitti heidän soittavan ensin Sibeliuksen Valse Tristen uhrien muistolle. Sen jälkeen, ilman aplodeja, nousimme kaikki seisomaan ja kunnioitimme pitkällä hiljaisuudella järkyttävän teon uhreja. Tunnelma oli koskettava. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Hirmuteon järkyttävyys tuli entistä enemmän lähelle, kun tajusi, että ainakin osa soittajista asuu Pariisissa ja heidän kotikaupungistaan ja sen ihmisistä, ehkä läheisistäkin, on kyse.  Tragedia oli konserttitalossa näkyvissä myös niin, että heti sisääntuloaulassa oli kaksi poliisia. Näin ei kuulemma yleensä ole.

Sellisti soitti orkesterin kanssa kauniisti ja ilmeisen taitavasti kauniin melodista Camille Saint-Saens`n konsertto numero yhtä. Moisesta en ollut koskaan kuullutkaan, mutta nautiskellen sitä nyt kuuntelin.

Ennen sellistin osuutta oli Arvo Pärtin musiikkia ja sellistin jälkeen Hector Berliozin. Virolaisen Pärtin musiikki ei itseäni varsinaisesti ihastuttanut, mutta varmasti hänenkin kuuntelijoitaan löytyy.

Miltei ulkomusikaalisena seikkana havaitsin, että kapellimestari Järvi johti huomattavan paljon pelkällä tahtipuikkokädellään, siis oikealla. Vasen tuli mukaan vasta voimallisemmissa kohdissa. Mielenkiintoista havainnoida eri orkesterijohtajien tyylejä.

Täysin ulkomusikaalinen havaintoni koski monien naisviulistien kenkiä. Jesses, miten he ylipäänsä pysyivät pystyssä älyttömän korkeilla neulankantakoroillaan? Tätä ihmettelen erityisesti minä, joka hätinä osaan kävellä edes mummomallin niin sanotuilla korkokengillä.

Raivoisista aplodeista huolimatta orkesteri ei soittanut ylimääräistä. Se oli pienoinen pettymys, vaikka kello olikin jo puoli yksitoista. Brysselissä konsertit ja teatterit alkavat aina vasta kello kahdeksan tai yhdeksän illalla. Työssäkäyvät eivät useinkaan ole kotona vielä neljän aikoihin, kuten meillä. Tavallinen illallisaika perheissä on kuulemma vasta kello seitsemän tienoilla.Poistuminen sujui sutjakkaasti. Takkinaulakkoja oli useita. Tietyillä penkkiriveillä istuville oli määrätty naulakko, joka myös jo tullessa lipuista tarkastettiin. Näin ei mihinkään päässyt syntymään suuria jonoja. Tämän käytännön voisin antaa vinkiksi esimerkiksi Tamperetalolle.

Ilta oli kaikkinensa kiinnostava, vaikuttava ja koskettava! Autolle kävellessä saimme vielä ihailla valaistua Saint Michaelin katedraalia.

Kaunis kiitos illan tarjoajalle!