Voiko mökkeilyyn syvärakastuneelle parempaa kesää ollakaan?

Aamut alkavat mökillä pitkitetyllä kahvi- ja voileipäaterialla. Voi valita paikan katetulta ja lasiteltu terassilta tai ulkoterassilta. Tänä suvena paikan valinnan on paljolti määritellyt aurinko. Siis varjoon, ellei halua läkähtyä.

Päivällä syödään hyvin, grillataan, tehdään lättyjä terassilla tai jotakin muuta. Ruoka ei ole kuitenkaan mikään iso ohjelmanumero. Kun elämme mökillä, emme huvilassa, emme kakkoskodissa, syömmekin kuin mökillä, emme hienostele. Ja kuka hullu helteellä haluaisi kokkailla pitkän kaavan mukaan?

Jos hellettä pelkäämätön mies on käynyt mustikkametsässä, perkuu on minun heiniäni. Apuvehkeellä sekin sujuu joutuisaan. Kirja on aina jokaisella käden ulottuvilla. Riippumaton valtauksesta kisaillaan.

Illalla voidaan ottaa vaikka erä ristiseiskaa tai valepaskaa.

Mutta.

Ihan tärkein juttu on uiminen. Jo ennen aamiaista käyn järvessä. Veden lämpötila säätelee, kauanko olen. Näillä helteillä olen voinut heti aamulla uida puolituntia, tunninkin. Ja päivällä sitten useaan otteeseen lisää uimista. Vesi on kuin samettia!

Uin mummouintia, pää veden pinnalla. Joskus olen ajatellut, pitäisikö mennä opettelemaan oikea tekniikka rintauinnille. Mutta miksi? Niskani ei ole koskaan kipeytynyt uimisesta.

Olemme mitanneet mökkirantaan tietyn matkan. Sitä sitten uin edestakaisin kuin järkeä vailla, kilometrinkin yhtä soittoa. En halua lähteä syville vesille. Täytyy olla vain lyhyt matka kohtaan, jossa jalat ottavat pohjaan. Olenhan tällainen pelkojänis.

Mutta kuinka kävikään tässä yhtenä päivänä? Rauhallinen mummouintini häiriintyi.

Lapsenlapsi, oikea vesipeto, keksii, että opetetaan Mummeli tekemään kuperkeikka vedessä. Vastustelen. Mitä siitä nyt tulee? En osaa sukeltaa, en halua hypätä veteen edes laiturilta. Uimakandin suoritin joskus kakarana. Siinä jouduin sukeltamaan ja hyppäämään, mutta sen jälkeen olen enimmäkseen pitänyt huolen, että pysyn veden pinnalla.

Ankaraa suostuttelua. Ja toden totta, innokas opettaja aloittaa työnsä. Tyttäretkin tulevat rannalle yleisöksi. Eipä meillä naurusta meinaa tulla loppua, kun ensi yrityksillä pääsen vain sätkimään selälläni kuin kala kuivalla maalla. Epäilen, että peppuni kierittämiseen tarvittaisiin apulaite. Tämän tästä joudun kysymään, mihin päin niitä käsiä pitikään veivata. Suunta on minusta aina epälooginen.

Mutta.

Erinomaisesta opetuksesta johtuen kuperkeikat rupeavat onnistumaan niin eteen- kuin taaksepäin. Bravoo! Valmentajani hioo tekniikkaa vähä vähältä. Välillä hän katsoo veden alla, mitä voisin tehdä paremmin.

Uimalasien lainaaminen ”opettajalta” on välttämätöntä, että minun ei tarvitse pitää toisella kädellä nenästä kiinni. Ihmeellinen tuo vesielementti. Kuivalla maalla tekemästäni kuperkeikasta on puoli ihmisikä aikaa. Takaperin en muista kuperkeikkaa koskaan edes tehneeni. Kai joskus sentään.

Seuraavana päivänä on vuorossa vedessä käsillään seisominen. Ensin vastustelen taas, että ei siitä mitään tule. Tuskin lienen koskaan kuivalla maallakaan seisonut käsilläni, päällä kylläkin. Joskus muinoin. Vaan kovan kannustuksen tuloksena siihenkin ryhdyn. Ja lopulta sekin onnistuu!

Tästä innostuneena lapset päättävät, että pidämme ANSA:n uimaryhmän showesityksen seuraavana päivänä. Jo vain, minulle sopii! Orkesteriksi saamme Kuopuksen, joka soittaa kitaraa ja huuliharppua. Sirkuskoirakin on mukana.

Showssa esitän kaikki kolme taitoani. Ja onnistun! Vähälukuinen, mutta sitäkin innokkaampi yleisö aplodeeraa ja mölyää. Kaksi muuta ryhmän jäsentä tekevät vaativampia esityksiä. Toinen on erikoistunut pellehyppyihin. He ovat kuitenkin niin vaatimattomia tähtiä, että haluavat pysytellä tuntemattomina, joten se siitä. Lopuksi esitämme yhdessä kuviokelluntaa ja flossaamme rantavedessä. Tiedättekö sen jutun, missä kädet heiluvat puolelta toiselle ja painoa siirretään jalalta toiselle ja sitten vaihdetaan puolta? Totta puhuen flossauksen osaaminen on minulla vielä hakusessa. Lähes kädestä pitäen opettamisen jälkeen osaan tehdä sitä h-i-t-a-a-s-t-i. Lapset heiluvat vinhasti kuin väkkärät.

Voi että, miten lapsellisen iloinen ja ylpeä olen uusista taidoistani! Ilman niin perusteellista opetusta ja jatkuvaa kannustamista en olisi mitään oppinut. Tuollaisella opetuksella voisin oppia vaikka vinkuintiaa. Omat uimalasit hankin ensi tilassa. Olen tilannut jo itselleni kroolaamisen opettelun. Ans kattoo.

Kyllä ihmisen pitäisi vähintään joka viikko, tai edes kuukausi, opetella jotakin uutta. Vaikka miten pientä. Olkoot sitten vaikka vain tällaiset, täysin tarpeettomat temput. Se olisi, ellei hyödyllistä, niin ainakin hauskaa. Taitanetko olla muuta mieltä?