Tätä Zen Cafen Tuulensuojan kertosäettä toistelevat pariskunta Laura ja Mikko riitoja sopiessaan kirjassa Kaikki anteeksi. Tätä tapahtuu suhteen alkuaikoina, silloin, kun Lauralla ei ole vielä tietoa siitä, mihin kaikkeen henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan Mikko pystyy.

”Taiteella ja kirjallisuudella voi parantaa maailmaa” sanoo kirjan kirjoittanut, viime vuoden esikoiskirjailija, Laura Manninen.  Lähtökohtana on hänen oma parisuhdekokemuksensa, joskin fiktiolla lisättynä ja kuorrutettuna. ”Toin esiin omakohtaisuuden, koska halusin rikkoa vaikenemisen.”  Päätös julkisuuteen tulosta asian kanssa ei ollut kuitenkaan helppo. Lähi-ihmiset kuitenkin tukivat päätöstä. Lukijoiden palaute on myös kertonut, että hän teki siinä oikein. Rohkea nainen.

Istun, kuuntelen ja katselen Bloggariklubin tapahtumassa, kun WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson haastattelee Laura Mannista. Carlson on silminnähden innoissaan kirjasta. Hän kertookin tehneensä kirjan luettuaan julkaisupäätöksen heti. Käy ilmi, että kirjasta on tehty myös äänikirja, joka on ollut yksi suosituimmista viime vuonna. Manninen on ollut televisiossa ja häntä on haastateltu lehtiin. Kirjan elokuvaoikeudetkin on ostettu. Missähän minä olen ollut, kun en edes tiennyt koko kirjan olemassaolosta? Markkinoinnin puutteesta ei voi olla kyse.

Kirjan tarina on kaavaltaan tietyllä lailla tuttu, siis tällaisissa tapauksissa. Ensin on superihana mies, joka osaa hurmata kaikki, ennen kaikkea Lauran. Mies haluaa olla tiukasti mukana Lauran elämässä, jopa ahdistavuuteen asti. Vähitellen tulee esiin valehtelua, aiheettomia epäilyksiä ja vähä vähältä henkistä, seksuaalista ja yhä raaempaa fyysistäkin väkivaltaa. Jälkeenpäin mies itkee, katuu ja lupaa kuunkin taivaalta. Hyvästä työpaikasta huolimatta, mutta pelitaustasta johtuen miehellä on krooninen rahapula. Lauran pankkikortti on onneksi lähellä, kun kassalla maksun aika tulee.

Mikolla on kolme lasta, jotka asuvat hänen kanssaan vuoroviikoin. Vajaa nelikymppinen Laura, joka koskaan ei ole lapsia halunnut, vieroksuu ensin asetelmaa. Vähitellen hän kiintyy lapsiin ja suorastaan nauttii heidän kanssaan olosta. Yhteen muutetaan vuoden päästä, mihinkäs muualle kuin unelmien omakotitaloon, jossa Onnenpensaskin rehottaa portaiden pielessä.

Mikko hakeutuu hoitoonkin, mutta tulokset ovat laihoja. Eivät raivokohtauksia hillitsevät lääkkeet toki auta, ellei niitä ota. Muista neuvoista puhumattakaan.

Myös loppuun asti väsytetty ja peloteltu Laura yrittää hakea apua. Lopulta sitä löytyy käynneistä turvakodin työntekijän luona. Tuula valaa Lauraan uskoa, että hänen on nyt ensisijaisesti hoidettava itseään. Väkivaltatilanteiden jälkeen Laura viettää joitakin päiviä poissa kotoa. Lopullinen lähtö tapahtuu, jos oikein kartalla pysyin, vajaa kolme vuotta suhteen alusta.

Lauran tilannetta vaikeuttaa sekin, että hän ei ole kenellekään voinut puhua siitä, mikä on tilanne. Miksi? Tähän kirjailija kertoo omalla kohdallaan olevan kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että asiaa ei halua itselleenkään myöntää. Kun siitä ei puhu, sitä ei ole. Toinen syy on häpeä. Häpeää on kolmenlaista. Ensiksikin, uhri syyttää itseään väkivallasta. Toiseksi, hän häpeää sitä, että on valinnut väärän miehen. Kolmanneksi, jos kertoo tilanteesta, voidaan ihmetellä, miksi et ole lähtenyt. Sitäkin saa hävetä.

Niin. Se ikuisuuskysymys. Miksi puoliso ei lähde väkivaltaisesta suhteesta? Puusta katsoen sitä voikin ihmetellä. Mannisen omakohtainen kokemus on, että syitä on useampia. Omat voimavarat kutistuvat, ei ole voimia lähteä. Elämä on selviytymistaistelua arjessa. Kaksoiselämästä tulee normaalia arkea. Väkivaltaisesti käyttäytyvässä on myös se ihana puoli. Hän on vain välillä outo.

Lähdön jälkeen toipumiseen menee pitkä aika. Rakkauskaan ei ole kuollut. Laura kaipaa ja suree lapsia. Lasten osaa minäkin suren. Sekoilkoon aikuiset miten haluavat, mutta miten lapset voisi pitää suojassa? Lauran kertomuksen perusteella nämä varhaisteinit ovat fiksuja ja mukavia. Mikon ja Lauran yhteen muuttaessa he joutuvat lähtemään Seinäjoelta Helsinkiin täysin erilaisiin oloihin. Heihin isänsä ei väkivaltaa kohdistanut, ainakaan kirjan mukaan. Sääliksi heitä käy. Isän kumppanit ovat vaihtuneet jo tiheästi ennen Lauraa ja sama Lauran kuuleman jälkeen jatkuu hänen jälkeensäkin.

Laura on liittänyt kirjansa loppuun myös faktatietoa. Puolison väkivaltaan kuolee vuosittain 20-30 naista, useimmiten erovaiheessa. Jossakin Mikon ja Lauran väkivaltatilanteessa poliisit tulivat paikalle ja tekivät lastensuojeluilmoituksenkin. Laura kritisoi sitä, että koskaan lastensuojelutyöntekijät eivät puhuttaneet häntä kahden kesken.

Väkevä kirja väkevästä aiheesta. Sen parissa ilta vaihtui huomaamatta aamukolmeen, jolloin oli pakko ottaa kirjan lisäksi järki käteen. Kerronnan kieli on rikasta ja tapahtumien kulku uskottavaa. Ainoan särön tuo kaksi lukua, joissa Mikko on päästetty ääneen. Tämä on tapahtunut kustannustoimittajan toiveesta. Mikon ajatukset ja tunteet ovat minusta, anteeksi vain, jopa epäuskottavia. Vaikka mikäpä minä olen niitä arvostelemaan, kun itselläni ei ole vastaavia kokemuksia.

Lauran ja Mikon tarina ajatteluttaa. Heidän väkivaltainen suhteensa kesti suhteellisen lyhyen aikaa. Lauran irrottautumiskykyyn, vaikka irrottautuminen vaikeaa olikin, vaikutti varmaan se, että hän oli jo aikuinen nainen, jolla oli aikaisempia parisuhteita takanaan, avioliittokin. Miten käy niille nuorille, sinisilmäisille naisille, jotka ovat epävarmempia, kokemattomampia? Joilla ei ole kenties työpaikkaa? Kenties on yhteinen lapsikin? Kauanko heidän helvettinsä kestää?

Laura soitti myöhemmin, pitkään emmittyään, Katjalle, Mikon uudelle kumppanille. Katja on kolmen lapsen äiti. Laura halusi varoittaa tätä Mikosta. Kuten arvata saattaa, vastaanotto oli tyly, suorastaan jäinen. Mikko oli jo ehtinyt kertoa oman versionsa Laurasta ja heidän suhteestaan. Niinpä. Ei rakastunutta naista saa järjen ääntä kuuntelemaan. Ei ainakaan siinä vaiheessa, kun hänen kumppaninsa on vielä se superihana supermies. Jos itse olisin ollut tuo Katja, niin varmaan olisin hänen tapaansa ajatellut olevan vain kateudesta kyse.

Että näin maailma makaa. Näinkin.