Ruhalan Seo - Hyvänmielen taukopaikka

klo 20:38 | 25.8.2019

Hyviä, vastapaistettuja munkkeja ja kahvia terassilla. Mökkireissun mukava taukopaikka huoltamon kahvilassa Ruovedellä, sopivasti puolimatkassa. Kelpaa paremmin kuin hyvin. Vaikka olisin millaisella sokerittomalla, niin nämä munkithan eivät ole tietenkään sokeria nähneetkään! Hintakin on vain kolme euroa.

Mies, joka ei munkkikahvien perusteella mökkireittiä valitse, kuten minä, joutui kyydissäni tässä hiljakkoin Seolle. Hän söi lounaan, kun minä mussutin munkkia suupielet sokerissa. Ruoka oli kuulemma hyvää. On syytä uskoa. Mies on vähän ruokien suhteen nirso, vaikka itse asiasta kuultuna muuta väittääkin. Lounas maksoikin vain 8,50 euroa noutopöydästä.

Vanhat lehtileikkeet jäätelöpakastimen takana kertovat, että vuonna 1978 Esso-huoltamon ovat ostaneet Antti ja Seija Aaltonen. Isot avajaisetkin ovat olleet. Nykyään paikka on siis Seo ja pomona häärää tytär Päivi. Munkkeja on paistettu vuosikymmeniä. Siis yli 40 vuotta huoltoasemahistoriaa munkkeineen samassa omistajasuvussa. Vau!

Yksi lehtileike kertoo, että täällä ei tarvitse itse palauttaa käytettyjä astioita. Viime kesänä ilmestyi terassin aitaan kuitenkin toisenlainen kyltti, joka on siinä edelleen. Ei kuitenkaan mitään yksoikoista: Astiat palautetaan sisälle, vaan lempeästi väsyneistä jaloistakin muistuttaen. Kuka voisi vastustaa tällaista kehotusta?

Pelkät suun herkut eivät hyvää mieltä tuo. Siellä täällä on huvittavia yksityiskohtia, kuten nämä maailmankellot. Onpa hyvä tietää, mitä lähikunnissa aika on!

Näiden kylttien taustoja en tiedä. Pesuaine varastettu-kyltti oli joskus ja sitten hävisi. Muut ovat olleet paikalla jo vuosia. Joka kerta vessaan mennessäni luen kyltin ja melkein mietin, olenko nainen. Sitä kun ei nykypäivänä välttämättä tiedä. Unisex-vessojen yleistyessä tämä vain naisille-kyltti taitaa olla kohta vanhanaikainen. Mutta en kylläkään usko, että näin kävisi täällä Seolla.

Kysyin kerran myyjältä, kuka näitä hauskoja kylttejä laittelee. Hän kertoi, että Päivi ideoi ja yhdessä me ne toteutamme. Samanhenkistä väkeä siis.

Kun huoltoasemasta on kyse, toki kahvilatuotteiden, karkkien ynnä muiden sellaisten lisäksi on myynnissä autotarvikkeita. Totuuden nimissä on sanottava, että kyseessä on aika kalsea, vanhan mallin huoltoasema. Menovesi näyttää olevan aina suhteessa aika paljon kalliimpaa kuin muilla huoltoasemilla. Sitä en siis koskaan täältä osta. Lyydia (autoni) välttelee tällaisia bensamittareita kuin ruttoa.

Viis sisätilojen kalseudesta, kun minä istun aina terassilla. Terassilla ainaistuminen onnistuu hyvin, kun talviaikaan en täällä käy. Silloin menemme miehen ohjastamana toista kautta, jos mökille olemme menossa. Sitä iloisempi onkin sitten ensikohtaaminen keväällä. Katselen jo kaukaa, ovatko kyltit tien poskessa tallella.

Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä, ennustetaan laulussakin. Siksipä on munkkikahvejakin jäljellä.

Hullulla on halvat huvit, sanotaan. Tosi on.

Ruhalan Seo Ruovedellä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Anjakaarina

Kintulammin kinttupoluilla

klo 17:38 | 18.8.2019

"Pieni polku metsän halki vie…”

Aurinkoisena kesäpäivänä illansuussa Kuopus teki lähtöä siskonsa tytön, Kummityttönsä, kanssa telttaretkelle Kintulammille. Hän haastoi meitä muita lähtemään sinne iltalenkille.

No, mikä ettei! Samassa muistin, että olin päivällä lyönyt, taas kerran, varpaani tuolin jalkaan. Mahtaisiko se elää riittävän hyvässä sovussa kengän kanssa?

Ei hyvältä näyttänyt! (ei näköjään kyllä jalkaterä muutenkaan näytä olevan esittelykunnossa) Jostakin syystä minulla on sellaiset varpaat, että ne kävellessäni haravoivat metrin etäisyydeltä kaiken, mihin voi varpaansa satuttaa. Ja satutuksiahan sitten sattuu. Aina on joku varvas kipeä!

Mutta, eikun Buranaa naamaan ja menoksi. Aluksi varvas tuntui aralta, mutta kun jonkin aikaa olin paarustanut, kipu hellitti. Näinhän se on, kuten me eteläpohojalaaset sanotahan: Kaikkehen tottuu, muttei puukkohon selijäs, ja siihenkin tottuu, jos makaa vattallansa. Asennoitumiskysymys. Osaksi. Tämäkin.

Jaa, että mikä Kintulammi?

Kintulammi on runsas 20 kilometriä Tampereen keskustasta oleva retkeily- ja luonnonsuojelualue. Siellä on 15 kilometriä retkeilyreitistöjä, sanoo netti. Mehän ei siinä illan viuhkassa niitä kaikkia kilometrejä kävelty. Taisi jäädä kolmasosaan eli noin viiteen kilometriin.

Kaunis on paikka! Ihania polkuja! Ihania maisemia! Ihana rauha! Poluilta ei saakaan lähteä metsään seikkailemaan, luonnonsuojelualue kun on kyseessä. Tapasimme vain muutamia ihmisiä, vaikka oli perjantai-ilta. Yksi vastaantulija oli varustautunut polkupyörällä. Siis polkupyöräilyä.

Kuopus valikoi yöpymispaikaksi lammen rannan, jossa oli laavu ja nuotiopaikka. Lampi taisi olla itse Kintulammi. Koska oli palovaroitus, tulta emme ruvenneet tekemään. Myöhemmin paikkaan tulleita palovaroitus ei estänyt avotulen teosta. Että sillä lailla rohkea Suomen poika!

Alta aikayksikön Siskontyttö, joka on oikea vesipeto, oli lammessa. Ja millainen olikaan lampi! Voisinpa vaikka laulaa tuttua lastenlaulua mukaillen: ”Jos lampeen haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt!” Ja mehän halusimme mennä! Ja yllättyä! Olipa siinä mutainen lätäkkö! Muta ”mukavasti” vähän upottikin. Ei siellä kauan huvittanut olla. Tuntui, että uidessa mahakin ui mudassa, kauas kun en uskaltanut lähteä. Porukan Vesipeto mutanaamioineen oli oma lukunsa. Häntä sai vallan houkutella pois. Lammessa käynnin jälkeen oli pyyhe tarpeen, että sai itsensä puhtaaksi. Olihan se kokemus!

Jätimme retkeilijät pystyttämään telttaansa yöpymistä varten. Seuraavana päivänä nuorempi yöpyjä valitti, että muhkurainen oli peti. Sen verran olen itsekin lapsena ja nuorena telttaillut, että tiedän näin usein olevan. Se vähän niin kuin kuuluu asiaan.

Ikävästi viimeinen näkyni lähtiessä oli, kun nuori mies teki tarpeensa lammen rannalla pari metriä laavusta. Kuivakäymälä näkyi vain hieman kauempana. Yhden sortin tiukkapipo kun olen, en ymmärrä tätä joidenkin miesten kuseskelua mihin sattuu. Olkoon vaan, että luonnossa oltiin. Kun sentään oli se käymäläkin. Ja meitä muitakin oleilijoita.

Olin ensimmäistä kertaa Kintulammilla. Ihastuin! Käynti tuskin jäänee viimeiseksi. Kyllä meidän täällä Mansessa kelpaa! Luontoon pääsee muuallekin kuin puistoon. Tampereen kaupunki on ollut ajan tasalla ja järjestänyt bussikuljetuksia Kintulammelle. Jahka nyt sitten muistamme elää siellä siivosti. Ja miksemme muistaisi! Parempi uskoa näin!

retkeily- ja luonnonsuojelualue Kintulammi

Kommentit (0)

Anjakaarina

Ensimmäinen nainen - mielenkiintoinen, ajatteluttava

klo 12:52 | 12.8.2019

Jos kirjan kansien perusteella annettaisiin Finlandia-palkintoja, niin tämä Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (2019) olisi kärkisijoilla. Niin silmää hivelevän kaunis päällyksen kuva on!

Moni on kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisällä, sanoi vanha kansa. Voipi joskus näin olla, vaan ei tässä tapauksessa. Kirja on taitavasti ja mukaansa tempaavasti kirjoitettu mielenkiintoisesta aiheesta.

”Kirja on muotokuva Sylvistä, ei totuus”, sanoo kirjailija itse. Näin siitäkin huolimatta, että lähteenä hän on käyttänyt muun muassa Sylvin päiväkirjoja.

Niinpä. Totuus se ei voisi ollakaan, koska siinä tosiasiaraameihin on kuviteltu Sylvi Kekkosen ajatuksia ja tunteita. Itse Sylvi Kekkonen ei ole enää sanomassa juuta eikä jaata tähän fiktiiviseen tarinaan.

Johanna Venho kertoo löytäneensä kirjaston poistohyllystä kaikki Sylvi Kekkosen kirjoittamat viisi kirjaa. Tämä sysäsi hänet tutustumaan tähän henkilöön paremmin. Hänen persoonansa teki Venhoon suuren vaikutuksen. Venho sanoo syntyneensä 1971, joten omia muistikuvia presidentin puolisosta hänellä ei ollut. Venho kertoo kirjastaan ja kirjoittamisestaan toukokuussa Bloggariklubilla. Hän kokee Sylvin olleen hirveän ristiriitainen: ujo, mutta rohkea. Rohkeudesta kertoo se, että ensimmäinen kirja julkaistiin, kun Sylvi oli 49-vuotias. Ajokortin hän ajoi 61-vuotiaana.

Kirjassa Sylvi on rakkaassa kesäpaikassaan Katermassa elokuussa 1966, 66-vuotiaana. Sinne hän huristelee kuningatar Elisabethiltä saamallaan Morris Minillä. Hän on ollut hiljattain rakkaan ystävänsä, runoilija ja kirjailija Marja-Liisa Vartion hautajaisissa. Kuvitteellisena juttukaverina edesmennyt mökillä kuitenkin on. ”Sylvi tarvitsi keskustelukumppanin mökille.” Lähteidensä perusteella Venho arvelee Vartion olleen Sylvin kannustaja. Kirjassa Marja-Liisa on kirjoitettu yhteen, osaksi kuulemma sillä korostetaan, että kyseessä on fiktiivinen hahmo. Myös kuvanveistäjä Essi Renvall pääsee kirjassa ääneen. Hän on tekemässä Sylvistä muotokuvaa ja siitä ei tahdo tulla uutta eikä kypsää. Hän kokee vaikeaksi löytää oikeaa tapaa kuvata Sylvi.

Venho kävi kirjaa kirjoittaessaan pariinkin otteeseen Sylvin pojantyttären,Tea Kekkosen, kanssa Katermassa. Siellä oli säilytettynä Sylvin aikaisia asioita, jopa hänen hiusverkkonsa. Tean hyväksyntä kirjahankkeelle oli Venholle tärkeä.

Katermassa Sylvi Kekkonen, Ensimmäinen nainen, elää hyvin tavallista, hiljaista mökkielämää, luonnosta nauttien. Mökkielämän katkaisee välillä kaupassa käynti, mitä Sylvi yrittää viivyttää viimeiseen asti. Suurempi tapahtuma on koiran, Isan katoaminen. Se saa Sylvin melkein paniikissa lähtemään sitä Minillään etsimään. Kun auto tekee stopin, harmaapartainen mies työhaalareissa, ”Ukko”, pelastaa tilanteen. Isa tietysti jo odottaa mökin rappusilla. Tuntuupa tutulta omastakin elämästä tuo hätääntyminen ja etsiminen, kun koira tai kissa on lähtenyt omille teilleen.

Kirjassa Sylvi käy läpi kokemiaan asioita, lapsuuttaan, vanhuutta, miettii ihmisten suhtautumista, suhdettaan Urhoon, kertoo omia ajatuksiaan, epäilyksiään, tunteitaan, ahdistuksiakin. Niissä välittyy kuva voimakkaasti kokevasta, pohdiskelevasta, voimakastahtoisesta naisesta. Ja aivan, kuten Venho sanoi, ristiriitaisesta. Kirjaa lukiessa mielenkiinto pysyy, pysyi ainakin minulla, herpaantumattomana.

Suhtaudun kuitenkin hieman ristiriitaisesti näihin fiktiivisiin ”elämäkertoihin”. Minna Canthista kertova Minna Rytisalon kirja Rouva C on myös tätä lajia. Hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen sekin. Silti mietin, miksi tarvitsemme, vai tarvitsemmeko, tällaista kuvittelua? Mihin niitä tarvitaan? Vievätkö ne meidän kuvaamme ihmisistä väärään vai oikeaan suuntaan? Ja silti niitä luen. Siis ilmeisesti tarvitsen, vai kuinka? Venhokin kertoo kyselleensä itseltään, onko hänellä oikeutta kirjoittaa tällaista kirjaa. Tea Kekkosen lisäksi hän sai muiltakin suopean vastaanoton asialle.

Päästäkseni selkeämmin faktoihin kiinni Sylvin kohdalla, luin Anne Mattssonin kirjan Sylvi Kekkosen elämäkerta. Tätä Venhokin on käyttänyt tärkeänä tietolähteenään. Mattssonin kirjassa on lähdeluetteloa kolmisen sivua kirjallisista lähteistä haastatteluihin. Ai että, kirja avaa ainakin minulle monia uusia asioita. Sylvi Kekkonen oli papin tytär ja isän tyttö. Isä kuoli, kun Sylvi oli 16-vuotias. Että Sylvi oli ollut nuorena sairaanhoitajaharjoittelijanakin ylioppilaaksi tulonsa jälkeen!

Jos joskus olen epäillyt Sylvin ja Urhon rakkauden aitoutta, niin keskinäinen kirjeenvaihto kiihkeine rakkaudentunnustuksineen suhteen ja avioliiton alussa puhuu vahvan rakkauden puolesta. Rakastuneiden tapaan heillä on toisilleen lempinimetkin. He ovat Upu ja Pupu.

Mitä sitten myöhemmin suhteelle tapahtui, siitä emme tiedä varmuutta kukaan. Ilmeisesti jonkinasteinen loittoneminen tapahtui vaikean kaksossynnytyksen jälkeen. Liittyivätkö Urhon monet ja tunnetut naisseikkailut siihen? Niin tai näin, olisi hän minusta voinut jotenkin tahdikkaammin naissuhteensa hoitaa ja ajatella siinä Sylviä. Mutta, kuten sanottu, mitäpä minä tiedän heidän väleistään. Ne, jotka asiasta jotakin väittävät tietävänsä, sanovat, että Urho arvosti vaimoaan ja tämän mielipiteitä kovasti. Elämäkerrassakin todetaan Urho Kekkosen romahtaneen henkisesti vaimonsa kuoltua vuonna 1974 eikä koskaan palanneen ennalleen.

Sylvi Kekkosen ristiriitaisuus näkyy minusta siinäkin, että vaikka hän oli pidättyväinen, hän saattoi sanoa hyvin ilkeästi ja loukkaavasti toisinaan. Sitähän me emme tiedä, miten paljon hänen sairastamansa reuma kipuili ja vaikutti mahdollisesti tuskastuneisiin kommentteihin. Omissa muistikuvissani Sylvi esiintyi valokuvissa useimmiten vakavana. Joskus sentään oli hymyn väre kasvoilla.

”Kun isä kuoli, alkoi maailma kieppua ilman akselia, ja siitä alkoi se toivominen. Että jossain olisi joku, joka ymmärtäisi minut, Sylvin, paremmin kuin itse osasin. Se loputon toivominen.” Näin Venho on laittanut Sylvin ajattelemaan. Löysikö Sylvi eläessään kaipaamansa ymmärtäjän? Urho oli sitä osaksi, osaksi ei, vastaa Johanna Venho.

Kokiko hän elämänsä merkitykselliseksi, kysyisin minä häneltä, jos voisin. Näin pystymetsästä katsoen hän eli merkityksellisen elämän. Hänellä oli monia tärkeitä ja mielenkiintoisia rooleja: oma kirjailijan elämä, kulttuuripiirit, valtakunnan ensimmäinen nainen, äiti ja isoäiti. Näissä viime mainituissa oli tosin ristiriitaisuuksia. Sylvi toimi kovin omistavasti aikuisiinkin poikiinsa, josta miniätkin saivat kärsiä. Hänen kerrotaan sen tajunneen, mutta ei voinut itselleen mitään. Suhde kaikkiin lapsenlapsiinkaan ei ollut mutkaton.

Jaa-a. Elämä Sylvin kanssa on ollut mielenkiintoista. Livenä se ei ole ollut minulle hänen eläessään mahdollista, mutta kirjojen kautta se on nyt onnistunut. Innostuin Sylvi Kekkosesta niin paljon, minäkin, että aion ehdottaa lukupiiri Käpysille, että otamme hänen kirjansa luettaviksi. Niitä näyttää olevan kirjastossa. Tampereella ei ole siis ainakaan kaikkia laitettu poistokirjoihin.

Kommentit (0)

Anjakaarina

Myrskyluoto. Ohi on!

klo 14:37 | 3.8.2019

Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää. (Eeva Kilpi)

Myrskyluodon Maijan viimeinen esityksemme oli viime sunnuntaina Merunlahden kesäteatterissa. Mieli on haikean kiitollinen. Että sain vielä tämänkin kokea!

Esitys sai erittäin paljon hyvää palautetta! Väkeä riitti ihan ylikansoitettuihin katsomoihin asti, yhteensä 2600. Yleisö otti meidät ihanasti omakseen, mistä ei voi olla kuin nöyrästi kiitollinen. Kuten olen sanonut, ilman yleisöä meillä ei olisi ollut mitään virkaa. Omasta roolistanikin Vanhana Maijana sain niin paljon kiittävää palautetta, että tällä pitäisi elää nyt pitkään. Tosin olen jo miestä varoittanut, että hänen tulee nyt minua ruveta kehumaan kolmasti viikossa, niin usein kuin näytöksiäkin oli. Kukkiakin saa joka kerta tuoda. Pahoin pelkään, että ei tule onnistumaan.

Siitä, miten tähän Teatteri Valentinon kesäteatteriin mukaan ”jouduin”, olen kirjoittanut postauksessani 5.6.19 Ensi-iltaa pukkaa ja halutessasi voi lukea sen täältä.

Esityksen oli Anni Blumkqistin kirjojen pohjalta kirjoittanut Jussi Helminen. Vanha Maija oli kaiken aikaa näyttämöllä, välillä keskustellen Nuoren Maijan kanssa tai kommentoiden tapahtumia. Helmisen kirjoittama Vanhan Maijan rooli oli niin viisas ja syvällinen, että sitä oli iso ilo tehdä. Loppumonologini sai monet katsojat kyynelehtimään. Itselleni se oli myös hyvin vaikuttava.

Positiivinen yllätys oli, että tekstin oppiminen ei ollut minulle mikään tankkausjuttu. Vuorosanat jäivät päähän pikkuhiljaa harjoituksissa ja ennen niitä plarin läpilukemisessa. Ihan pelkkää mössöä ei siis aivoissani ilmeisesti vielä ole. Miten hyvä!

Loppukumarrusten jälkeen monet tuikituntemattomatkin tulivat kiittämään. Monet olivat liikuttuneita, jotkut eivät voineet pidätellä itkuaan. Teksti oli koskettanut ilmeisesti jotakin heidän omassa elämässään kokemaa. Jotkut näistä lyhyistä kohtaamisista ovat jääneet syvälle mieleeni. Olen kiitollinen näistäkin kokemuksista. Eikö teatteri olekin parhaimmillaan silloin, kun se herättää sekä ajatuksia että tunteita? Myrskyluodon Maijassa oli niin liikuttavia kuin humoristisia kohtauksia ja lauluja.

Entäpä sitten näyttelijäporukka? Niin mukavaa, niin samaan hiileen puhaltavaa parikymmenhenkistä joukkoa saa hakea kuin neulaa heinäsuovasta! Ihailtavaa oli, miten lapsetkin, viisivuotiasta Olavia myöten, jatkoivat niin harjoitukset kuin näytökset. Toki harjoituksissa tuli ymmärrettävästi joskus lapsilla kyllästymistä odotteluun tahi johonkin muuhun, mutta kokonaisuudessaan hyvin meni. Paljon kiitosta tuli katsojilta ihan kaikille roolihenkilöille. Kuten eräs katsoja totesi: ”Kenenkään kohdalla ei tarvinnut kokea myötähäpeää, kuten joskus harrastajateatteria katsoessa saattaa tapahtua.” Eipä niin. Useimmat olivat olleet jo vuosia tai enemmänkin näyttelijöinä jossain harrastajaryhmässä.

Ohjaaja Leila Karttunen ansaitsee isot kiitokset! Hän oli osannut valita eri rooleihin oikeat henkilöt. Väsymättä hän yhä uudelleen opasti parempaan roolityöhön. Ei ainoastaan harjoituksissa, vaan jokaisen esityksen väliajalla ja esityksen jälkeen hän antoi tarvittaessa parannusehdotuksia. Lohdutukseksi hän saattoi sanoa, että kaikki muu on täydellistä, mutta tässä kohtaa tällaisen itikan pissan verran voisi vielä parantaa.

Leilan työparina toimi tuottaja ja apulaisohjaaja Paula-Maija Sahrman, energiapakkaus ja organisaattori viimeisen päälle. Varsinainen moniosaaja ja tietopankki. Selkeästi hän on teatterille sielunsa myynyt, kun jaksaa vuodesta toiseen käyttää vapaa-aikaansa ja kesälomansa teatterihommiin. Hyvä heitä!

Minulla oli myös himpun verran Matti Puurtisen tekemää musiikkia esitettävänä. Sainpahan vähän tuntumaa siihen, miten oikeat laulajat saattavat olla huolissaan äänestään. Jos aamulla tuntui pientäkään kurkun kipua tai edes jotain sinnepäin, suihkuttelin sinkkiä suuhuni jatkuvasti kuin heikkopäinen. Toisinaan huoletti, kun äänen avauksesta huolimatta tuntui siltä, että ääni ei kunnolla kulje. Onpahan hyvä, että en ole joutunut leipääni laulamalla hankkimaan. Kun luin keväällä Karita Mattilan elämäkerran, äänen kunnosta huolehtiminen tuli siellä hyvin esiin.

Säät olivat useimmissa viidessätoista näytöksessä meille näyttelijöille hyvät. Ei kuuma ei kylmä. Yhden kerran satoi osan aikaa ja väliajalla ukkostikin. Ohjaaja keskeytti hetkeksi koko näytöksen kovan sateen takia. Äänet eivät kuulemma kantaneet sateen yli. Väliajan jälkeen minun roolihenkilöni meni aina Högberget-kivelle (tekosellaiselle). Sinne päälle oli nyt syntynyt vesilammikko. Kun en voinut jäädä ilmaankaan seisomaan, oli astuttava suoraan lammikkoon, melkein nilkkoja myöten. Tämän tajusi yleisökin, joka aplodeerasi rohkealle astumiselleni. Että tällaistakin hauskaa!

Viimeiset näytökset ”saimme” näytellä kolmenkymmenen asteen helteessä. Etukäteen minua epäilytti, miten jaksan paksuissa vaatteissani ja osaksi suorassa auringossa, kun en oikein kestä kovaa hellettä ja olen koko ajan näyttämöllä. Hyvin meni. Hikisesti. Opettelin juomaan paljon kivennäisvettä (josta en ole pitänyt) ja väliajalla suihkutin pääni saunassa kylmällä vedellä. Konstit on monet kuten sillä kissalla, joka eukolla pöytää pyyhki.

Kiitokset ansaitsevat vielä perhe ja ne kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat, jotka tulivat meitä katsomaan. Paitsi, että tulivat, monet toivat minulle kukkia, kuohuviiniä, leivonnaisia ja mitä ihanaa nyt muuta heiltä sainkaan! Osa kukista loistaa vielä. Pitkäikäisin oli Marlen ensi-iltaan tuoma ruusu, tuoksuvimpia entisten työkavereiden hajuherneet.

Edelleen piirongin päällä seisoo maljakoissa joitakin kuihtuneita kukkia. Vielä en niitä kaikkia ole raaskinut heittää pois. Tästä voi päätellä, että vaikka tekstin oppiminen sujui, ihan joka ruuvi ei ole kunnolla kiinni pääkopassani.

Ohi siis on! Monet muut jutut nyt taas odottavat vuoroaan. Viime maanantaina olin jo Suvantokuoroni harjoituksissa ja sen jälkeen esiintymässä Laikunlavalla. Elokuun lopulla alkaa sekin homma tosissaan. Syyskuussa sitten kuvaan tulee mukaan moni muu asia.

Elämä jatkuu. Elämä.

Ps. Facebookissa sivulla Teatteri Valentino on kaksi paikallislehden arviota meidän Myrskyluodon Maijastamme.