Ensin on valittava asusteet hahmolleni. Tämähän on vähän kuin paperinukeilla leikkimistä. Harmittavan vähän on vain vaatevaihtoehtoja. Minusta ne ovat pääasiassa aika tylsiä. Ei mitään repäisevää.  On kuitenkin tyydyttävä siihen mitä on.

Sitten on keksittävä itselle nimi. Kokeilen kaikkia mahdollisia englanninkielisiä ladyja. Eivät kelpaa, ovat jo käytössä. Vasta sitten tärppää, kun siirryn ensimmäiseen kotimaiseen. Olen nyt siis harmaa pantteri.

Ihan pakko oli saada kokeilla, millaista tämä homma oikein on, kun siitä on useampi viikko vouhkattu. Sanotaanhan, että kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Alkeiskurssini opasjoukko on kattava: Esikoinen, Kuopus kumppaninsa kanssa  ja Esikoisen Tyttö 10 v. Poika, 14 v, on jo omalla jahtimatkallaan. Sanomattakin on selvää, että minä olen joukon ainoa noviisi tässä lajissa.

Nyt olen valmis pokejahtiin. Voin lähteä tassuttelemaan kännykkääni kädessä tuijotellen. Liityn osaksi suurta joukkoa: PokémonGo – peliä pelaavia.

Lähipuistosta löytyy ensimmäinen pokestoppari. Siitä saa palloja, jotka ovat välttämättömiä pokejen ”pyydystämisessä”. Eipä aikaakaan, kun näkyy ensimmäinen poke. Useamman yrityksen jälkeen saan oikean osuman siihen ja pisteet kotiin.

Näyttöön tulee myös muna. ”Kouluttajani” kertovat, että käveltyäni tietyn matkan, saan munasta arvokkaamman poken. Siispä lenkille.

Vasta alkeisten alussa olevana kuvittelen, että voin väillä laittaa kännyn taskuun kulkiessani. Väärin, väärin. Ilmenee, että kävelymittarini näyttäessä noin kolme kilometriä, pelin mukaan olen kävellyt vain 1,1 km. Kaiken huipuksi vehje kertoo välillä, että kuljen liian kovaa! Mielenkiintoinen palaute. Vauhti ei saa olla yli 30 kilometriä tunnissa, että ei autoillessa voisi kilometrejä kerätä. Jos kerran olen noin kova kävelemään, ilmoittaudun mitä pikimmin kävelykilpailuihin. Aina sitä ei näköjään tiedä omia vahvuuksiaan ilman palautteita.

Opin, että kännykkää ei voi siis pitää taskussa, vaan kädessä auki. Tässäpä oiva tuotekehittelurako halukkaille: teline, jonka voi sitoa vyötärölle, että sauvojenkin kanssa voisi kävellä. Hopusti nyt joku vehkeitä kehittelemään ennen kuin koko peli-into laantuu!

Joku ilta kotona intän perusteluja muun muassa sille, miksi kaksintaistelussa pelataan vastustajapokea ”näpytellen”. Miksi ei omaa pokea? Toisesta huoneesta kuuluu harras toteamus: ”Tää taitaa olla vähä liian vaikeeta Mummelille.”

Pyöräillessäni keskustaan poikkean Pikku Kakkosen puistoon, joskin vain sen tuntumaan.  Puisto on nyt tullut tunnetuksi siitä, että sieltä löytyy paljon pokeja. Pakkohan sitä siis on minunkin parkkeerata Helkamani ja ruveta jahtiin. Näyttää olevan Pokemania pelaavien eri ikäisten pienimuotoiset kokoontumisajot puistossa ja sen ympärillä kosken rannassa.

Kysyn neuvoa yhdeltä kaverilta, kun havaitsemaani pokeen en millään osu pallolla. Poika halukkaasti valistaa, että pallo pitää heittää ilmasta, ei maata pitkin. Haloo. Siis kännykän näytöllä on palloa heitettävä ilmassa. Menee kyllä yli hilseen.

Pari päivää tämän puistovisiittini jälkeen Tamperelainen-lehdessä  ”Äippä keskustasta” valittaa pelaajien  täyttävän puiston penkkejä ja antavan huonoa esimerkkiä leikkiville lapsille. Ihan hän on ärsyyntynyt asiasta ja vaatii kylttejä, joissa pelaajia pyydetään pysymään poissa.

Anna mun kaikki kestää! Eiköhän olisi parasta laittaa vielä vartijat puiston porteille.  Mistä näitä joka-asiastavalittajia oikein sikiää? Omien havaintojeni mukaan pelaajista ei ollut haittaa muille puiston käyttäjille. Sitä paitsi, kyllä pelaajat vähenevät, elleivät vallan katoa, kun tulevat syksyn kylmät ja sateet. ”Äipänkin” kannattaisi olla enemmän huolissaan niistä pilvenveikoista, joiden jäljiltä joskus tästäkin puistosta on löytynyt neuloja ja ruiskuja.

Kuin ajatukseni kuulleena seuraavassa lehdessä ottaa kantaa ”Äipän” esittämään  valitukseen ”Rouva Kalevasta”. Häntä hämmentää ”Äipän” vaatimus. Hänkin on tarkkaillut tapahtumia puistossa, mutta aivan eri silmällä. Hän iloitsee siitä, että eri ikäiset ihmiset kokoontuvat  samalla myös yhteyksiä luoden. Häntä ilahduttaa ohikulkijanakin seurata sitä riemua, minkä itseltä puuttuvan poken sieppaaminen pelaajassa saa aikaan.

Just näin! Peukutan tätä Kalevan rouvaa! Kaikki asiat ja tilanteet kun voi nähdä monenlaisten silmälasien läpi. Tällä rouvalla olivat silmälasit kohillaan!

Pian asiaan otetaan kantaa kaupunginkin puolelta valituksien takia. Virkamies on jopa jalkautunut tilannetta katsomaan. Ei toimenpiteitä. Ihmisillä on oikeus liikkua yleisillä alueilla. Tervejärkistä.

Kovin olen vielä aloittelija pokejen metsästyksessä. No, olen sentään edennyt tasolle kuusi ja saanut 20 erilaista pokea. Kaikkiaan pokeja on kasassa 50. Aika säälittävää kuitenkin, kun tasoja on kai 40 ja pokemanneja aika pitkälle toista sataa. Olen aina yhtä iloinen, kun joku näyttöön ilmaantuu, vaikka sitä olisi minulla jo monta. On vähän sama tunne kuin raha-arpaa raaputettaessa kun voitoksi paljastuu viisi euroa. Rahaa sekin.

Joku Aamulehden yleisönosastossa nyrpistelee, että eivätkö aikuiset ole lapsena saaneet leikkiä, kun nyt pitää pelata. Päinvastoin, sanoisin. Ehkäpä olemme leikkineet niin paljon, että tiedämme, miten hauskaa leikkimielisyys on. Oli ikä sitten mikä tahansa. Näin kirjoitti runoilija Helena Anhavakin:

Älä koskaan päästä itseäsi tietyn ikäiseksi, älä tietyssä asemassa olevaksi, niin olet vapaa tällaisenakin kevätpäivänä istumaan tavaratalon rappusille syömään tötteröjäätelöä.

Harmittava takaisku on, että viimeisetkin jälkikasvustani lähtivät kotikonnuilleen tänään. Kenen kanssa nyt  tallustelen saalistamassa? Yksin pelaaminen ei ole kivaa. Anhavaa mukaillen minun täytynee todeta, että tällaisena elokuun päivänä olen vapaa istumaan Pikku Kakkosen puistossa ja pelaamaan Pokemonia.

Ei kai tässä muuta mahdollisuutta ole!

 

ps. Vastuu jää nyt lukijalle, vaikka en savolainen olekaan. Koska alkeiskurssini on vähintäänkin vaiheessa, saattavat termit ja muut jutut olla vähän sinnepäin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat