Kirjoitukset avainsanalla Anu Panula

 

Paha äitipuoli koreilee vaatteissaan peilin edessä ja kyselee peililtä, kuka on maassa kaunehin. Naurahdan ääneen, kun peilin henki kurkistaa peilistä ja kuin totinen torvensoittaja lataa totuuksia kauneimmasta. Niin ihastuttavasti tämä, tämäkin kohta on toteutettu.

Esitykseen tulee vahvaa häppeningiä, kun kääpiöt saapastelevat lyhtyineen reippaasti laulaen töistään kotiin, jonne Lumikki on paennut pahaa äitipuolta. Kääpiöiden toiminnassa on jämäkkyyttä ja ilmeikkyyttä. Nuhanenä aivastelee ja Unelias haukottelee ja kaipailee unille. Ihastelen, että tyttökääpiökin on porukkaan mahtunut.

Nyt jo jokainen tietää, että kerron Grimmin sadusta Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Sekin lienee aika selvää, että näytelmäversiosta tässä on kyse.

Istun kehitysvammaisteatteri La Stradan esityksessä Tampereen Pyynikillä Pirkankadulla. Enimmäkseen lapsista koostuva yleisö seuraa hipihiljaa keskittyneenä sadun kulkua. Mitä nyt välillä naurattaa.

Häpeäkseni huomaan välillä miettiväni, että onkohan jonkun roolin esittäjä kehitysvammainen vai -vammaton. Häpeäksi minulle, mutta kunniaksi näyttelijöille. Niin vammaiset kuin vammattomat näyttelevät niin hyvin, että erotteluja ei tarvitse tehdä.

Kuten tässä sadussa aina tapahtuu, paha äitipuoli saa palkkansa. Prinssin suudelma herättää prinsessan ja he saavat toisensa. Häihin tuodaan komea kolmikerroksinen kakku. Loppu tietenkin hyvin.

Esitys on toteutettu yhdessä La Stradan näyttelijöiden ja Pirkanmaan tanssiopiston kanssa. Vakituisia näyttelijöitä teatterilla on kahdeksan ja vierailijoita tarvittaessa. Taiteellinen johtaja Anu Panula on sovittanut ja ohjannut näytelmän. Musiikin ovat säveltäneet Jorma ja Sami Panula. Kyllä. Juuri hän. Legendaarinen kapellimestari Jorma Panula, Anu Panulan isä.

Esityksen innoittamana käyn lueskelemassa teatterin nettisivuja. Sen toki olen jo aikaisemminkin tiennyt, että Anu Panula on perustanut teatterin vuonna 2009. Se on ensimmäinen ammattilaisvetoinen kehitysvammaisteatteri Suomessa. Esitysten ja näyttelijöiden ohjaus tapahtuu aina ammattilaisten toimesta. Enpä kyllä ole muista teattereista mitään kuullutkaan.

Hämmästelen nettitietoja lukiessani, miten suunnitelmallista ja kunnianhimoista teatterin teko La Stradassa on. Tulevaisuudessa on tarkoitus vielä laajentaa kehitysvammaisten osaamista tarjoamalla teatteriopintoja ja kursseja.

Vakituiset tilat entisestä elokuvateatterista teatteri sai 2016. Lämpiö on pienehkö, mutta kodikkaasti sisustettu vanhoilla huonekaluilla, tauluilla ja tekstiileillä.

Väliajalla huomaan pöydällä lappusia. Niissä kerrotaan teatterin huonosta rahatilanteesta: ”Nyt olemme konkurssin partaalla ja toivomme, että sinnittelisitte kanssamme”.  Sen voi tehdä esimerkiksi maksamalla vuotuisen jäsenmaksun, joka tekee vain kaksi euroa kuukautta kohti. Hätinä siis vain kuppilan kahvikupillisen hinta.

Joistakin lehtijutuista vuosien varrelta tiedän, että teatterissa on eletty tähänkin asti suuressa niukkuudessa. Ihailen suuresti Anu Panulaa. Hänellä täytyy olla todellinen palo ja intohimo tähän työhön! Ei hän muuten jaksaisi tällaista taloudellista kivirekeä vetää perässään. En tiedä, mistä hän saa voimia, että kestää tämän stressin. Hattua nostan hänelle, joskaan hattua ei juurikaan päässäni näy. Olkoon sitten vaikka lenkkeilypipo. Nousee se sekin päästä irti. Ja komeasti nouseekin!

”La Stradassa keskitytään siihen, mitä meillä on, ei siihen, mitä meiltä jonkin näkemyksen mukaan puuttuu.”

Siinäpä on oivallinen oppi meille jokaiselle. Ihan ensimmäiseksi voisimme soveltaa sitä itseemme. Soveltaminen muihin voisi sen jälkeen tapahtua helpommin.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat