Väittävät, että Suomen puolelta Norjaan ajettaessa tie huononee selvästi. Ilman pakkoa tai palkitsemista voin nyt todistaa väittämän oikeaksi. Jo vain alkoi rupusempi ja kuoppaisempi taival, kun Näätämöstä siirryimme Norjan puolelle Neideniä kohti.

Valtioiden välinen raja on masentavan mitäänsanomaton! Siitä vaan, aika laakeella aakeella, olemmekin hetkessä hupsista vain ihan ulkomailla. Joku kyltti ja tullirakennus toki oli, mutta ei edes komeita univormuja, ei ristin sielua. Ei näkynyt porojakaan.

Mitäpä siitä. Pääsemmepä sutjakkaasti jatkamaan Pykeijaa kohti, jonne on vielä matkaa noin 80 kilometriä.

Matkalla käymme vielä ihailemassa Neidenin koskea. Se on mahtavin niistä kolmesta koskesta, joita tällä Lapin reissullani olen kohdannut.

Maaruskaakin jo vähän enemmän näkyy kuin Suomen puolella. Kehumaan ei kuitenkaan vielä pääse. Vaatimatonta se on vielä näin syyskuun alussa.

 Pykeija on runsaat kaksisataa asukasta käsittävä kylä Etelä-Varangin kunnassa Jäämeren rannalla. Suomen Lapista on muutettu sinne 1800-luvun puolivälissä köyhyyttä ja nälkää pakoon. Kylää sanotaankin Pikku-Suomeksi.

Taloissa on lyhyet räystäät siki, että myrskytuulet eivät veisi kattoja mennessään.

Kalastus on ollut perinteisesti toimeentulon lähde. Kalat vähenivät kuitenkin muutama vuosikymmen sitten ja puolet kyläläisistä oli työttömänä. Nykyään kylä pyydystää kuningasrapuja ja elää niillä.

Elsa Inkilä- Haldorsen odottaa meitä Pykeijassa. Elsa on noin seitsemänkymppinen entinen opettaja, joka on nykyään monipuolinen yrittäjä. Hän pitää saunaa, galleriaa, vuokraa huoneita ja saattaapi olla, että hänellä on ravintolakin. Vähän epäselväksi jää. Elsa puhuu täysin ymmärrettävää suomea, hauskankuuloisia lainasanoja välillä putkahtaa sekaan.

Kun kalat loppuivat, lehteen laitettiin ilmoitus kylän myynnistä. Elsan mukaan yhteyttä asian tiimoilta otettiin Kanadaa myöten, Euroopan maista puhumattakaan. No, kukaan ei sentään ostamaan ruvennut, mutta myönteistä huomiota tuli.

Kuningasrapujen vaeltaminen Neuvostoliiton puolelta Varangin vuonoon pelasti kylän ja kyläläiset. Ravut ovat yleisimmin noin nelikiloisia, mutta voivat kasvaa jopa kymmenkiloisiksi. Raajojen väli voi olla jopa puolitoistametriä. Eläviä rapuja Pykeijasta viedään ympäri maailmaa. Juurikin on lentokoneessa menossa Souliin Koreaan 80.000 rapua. Jesses sentään! 80.000 ihka elävää! Kyllä kuhina tai ainakin kahina käy!

Kylän postissa elelee akvaariossa kolme rapua. Ovatpa karsean isoja ja pahan näköisiä!  Jos tuollainen tulisi minua meressä vastaan, juoksisin vähintään kilometrin ja huutaisin kuin hyeena.

Kiirehdimme kylän ainoaan kauppaan katsomaan, jos kuningasrapua olisi säilykkeenä. Onhan sitä. Ostammekin koko varaston tyhjäksi. Kokonaista neljä purkkia, yksi per nenä. Kotona avaamme purkin ja otamme ensimmäiset maistiaiset. Mies, joka rakastaa herkkuruokia, toteaa, että kiitos vaan, hänelle nyt tämä taitaa riittääkin. Minä syön kuuliaisesti purkin sisällön tyhjäksi leivän päällä. Periaatteeni on, että jos jotakin ostan, niin sen myös syön, ellei se ole pilaantunutta. Luojan kiitos, purkkeja ei ollut enempää myynnissä. Ahneuksissani olisin varmaan ostanut ainakin kymmenen.

Elsan kertoessa kylän asioista välittyy selvästi kuva, että tässä on ihminen parhaimmasta päästä: välitön, aktiivinen, toimelias, yhteistyökykyinen, myönteinen ja ratkaisuhakuinen. Ollapa tällaisia elsoja joka kylässä panemassa asioihin vauhtia! Ja saattaapi ollakin, mistäpä minä tiedän.

Kylässä enemmistö puhuu suomea ja meän kieltä pyritään elvyttämään kielikylvyillä. Koulu on, jossa on 17 lasta. Alle kouluikäisiä on neljä. Vanhainkotikin on saatu kahdeksan vuotta sitten. Miehillä on paljon venäläisiä vaimoja. Kaikki vaimot eivät ole kuitenkaan kauan viihtyneet paikassa. Missäpä nyt kaikki naiset viihtyisivät?

Kuulepa, sanoo Elsa. Jos sulla on nuoria, lähetä ne tänne. Täällä on nettiyhteydet, täältä voi hyvin tehdä töitä. Lisäväki ei olisi pahitteeksi. Asuntoja ei ole ostettavissa, mutta vuokra-asuntoja on tarjolla.

Kylässä on kyllä parikymmentä tyhjää taloa. Ne eivät ole kuitenkaan myynnissä. Kesäisin suku tulee niihin lomailemaan. Varsinaisia turistejakin toki käy. Kuulepa, täällä voi kuunnella  meän sinfoniaa, sanoo Elsa. Sinfonia koostuu aaltojen ja lintujen äänistä ja hiljaisuudesta. Ympäröivillä tuntureilla, joissa kasvaa yli sata kasvia, on hyvät vaellusmahdollisuudet.

Mikään ei tunnu minusta tässä hetkessä houkuttelevammalta kuin tulla Pykeijaan edes kuukaudeksi kesällä. Luonto, rauha, meri ja tunturit. Ja mukavat ihmiset, uskon.

Kun kunta lopetti kylästä kirjaston, mitäpä tekivät elsat ja muut puuha-ihmiset? Perustivat tietysti oman kirjaston. Omia vanhoja huonekaluja tuotiin paikalle. Suomalaisilta saatiin lahjoituksena paljon kirjoja.

Ja mitä tapahtuikaan, kun kymmenen kylän naista halusi tehdä yhdessä käsitöitä, mutta paikkaa ei oikein ollut? No, he ostivat tietysti talon, josta tuli Vaimoitten talo! Lainaa pankista ei kuitenkaan meinannut herua, vaikka naiset mainostivat synnyttäneensä 35 lasta Norjaan. Ei auttanut muu kuin laittaa seitsemän taloa pantiksi.  Sen ansiosta laina irtosi. Ylpeänä, ja syystä, Elsa kertoo, että lainan he maksoivat kolmessa vuodessa. Nyt talo on ”vuokrattu ulos”. Enpä huomaa kysyä, loppuivatko vaimot vai käsityöt.

Kylän hautausmaalla käymme katsomassa matalaa, aika vaatimatonta kukkaa, Pykeijan sinilatvaa. Kukka on ainutlaatuinen maailmassa ja kasvaa vain täällä. Aikaisemmin luultiin, että samaa kukkaa löytyy myös Huippuvuorilta ja Siperiasta. Elsa tietää, että nyttemmin on huomattu, että Pykeijan kukan juuret ovat erilaiset kuin muilla. Kun sinistä kukkaa hieraisee sormilla, sormiin jää mielenkiintoinen tuoksu, jota on kuvattu kalman hajuksi.

Elsan saunan rannasta on mahdollisuus pulahtaa jääkylmään Jäämereen. Harmittelen, kun uimapukuni jäi hotelliin. Mene tiedä, tuleeko vielä tässä elämässä mahdollisuutta Jäämeressä uintiin. Ellei tule, niin ehkäpä senkin kanssa voin elää.

Sanomme Elsalle haikeat hyvästit. Hän lähtee saunansa lämmitykseen.

 

Me lähdemme palaamaan Ivaloon Tenojoen vartta ja Utsjoen kautta.

Mieleeni painan Elsan sanat:

Kuulepa, elämää pitää katsoa positiivisesti, vaikka se on silloin tällöin vaikeaa.

Viisas Elsa.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat