Kirjoitukset avainsanalla postilaatikot

Miten vaahteranlehdet voivat olla näin isoja?

Miksi postilaatikot ovat noin pieniä?

 

Tällaisia pieniä asioita ja monia muita pääsin hämmästelemään Brysselin matkallani Esikoisen perheen Armikoiraa lenkittäessäni.

Normaalien kotihommien lisäksi eniten palveluksia tarvitsi tämä koiraneiti. Päivät pitkät olimme kahdestaan, kun Vävy oli reissussa, Esikoinen myöhään töissä ja lapset pitkää päivää koulussa.

Sanotaan, että vuosi lapsen kasvattaa. Koira taitaa samassa ajassa kasvaa vähintään kaksi. Kaukana ovat ne pentuajat, jolloin Armilta en saanut hetkenkään rauhaa. Kaiken aikaa hän vaati huomiota. Onhan hän toki nyt jo kohta kaksivuotias. Nyt hän välillä rauhassa torkkuu, kun minä teen hommiani.

Koiralenkkejä teimme tietysti useampia päivittäin. Ilmeisesti Armin mielialasta riippui, miten vahvasti hän yritti määrätä lenkin suunnan. Yleensä vahvasti. Silloin eivät auttaneet meikäläisen kutsuhoukuttelut, joita oma väki neuvoi. Usein tyydyin paikallaanseisomisneuvotteluihin. Joskus voitin. Usein en.

Molemmat olimme kiinnostuneita, mitä lähimaastosta mahtaisi löytyä. Motiivit vain olivat erilaiset. Vaikka miten silmä tarkkana olin, joskus Armi onnellisena massutti jotakin mahaansa. Nikotinisti ei kuitenkaan hän taida olla, kuten oli meidän Wimmakoiramme. Toisinaan Wimmalla oksennuksena tuli kasa tupakan tumppeja. Aina niitä hän jostain sai napattua.

Armia eivät jättisuuret vaahteran lehdet kiinnostaneet. Minua kylläkin. Onkohan kyseessä ihan eri laji kuin meillä vai onko hieman etelämpänä vain paremmat kasvuolosuhteet?

Kadun vierustan muovipussit houkuttelivat Armia hajuillaan. Minua taas niissä kiinnosti tämä paikallinen jätteidenkeruutapa. Eri värisiin muovipusseihin kerätään erilaista jätettä. Tiettynä päivänä tietyn väriset säkit viedään tien/kadun viereen pois haettavaksi. Muina päivinä niitä ei sinne saa viedä tai voi ainakin teoriassa saada sakkoa. Tyhjien muovisäkkien hinta on euron verran eivätkä muut pussukat kelpaa. On siinä muistamista, kun osan keräyspäivä on viikottain, osan harvemmin! Lisäksi on tyhjennettävät astiat ainakin biojätteille ja paperille. Jätteiden keruu on ilmeisen tehokasta, koska Belgia on johtavia EU-maita kierrätyksessä.

Jätepussien lisäksi ihmettelin postilaatikoita. Armi korkeintaan tarkasteli postilaatikon jalkoja. Miksi jukelin tähäre laatikoitten pitää olla niin pieniä? Kauniita ne toki usein ovat. Joko pienuudesta tai muusta syystä johtuen postit roikkuvat useimmiten ulkona luukuista. Sääliksi kävi katsella sateella kastuneita posteja. Useamman vuoden olen ihmetellyt yhden talon täysin avonaista ”postilaatikkoa”. Luottamusta postin säilymiseen ainakin on. Lähtevän postin laatikotkin ovat toisinaan aika huonokuntoisia.

Toisin kuin meillä, paketit kannetaan kotiin. Jos kukaan ei ole kotona, paketti voidaan jättää oven taakse, kuten minunkin siellä ollessani tapahtui. Vaihtoehtoisesti paketti voidaan jättää naapuriin, kuten myös Saksan Siskoni kotiseudulla Pohjois-Saksassa. Onnistuisikohan meillä?

Muovinen aita on varmasti helppo pystyttää ja aika huoltovapaa. Kyllä silti mieluummin katselen oikeaa pensasaitaa. Usein ne on leikattu tarkasti ja toisinaan mielenkiintoiseen muotoon.

Armin ansiosta tällaisiin, meidän kotoisesta mallistamme poikkeaviin  pikkuasioihin tuli kiinnitettyä huomiota. Eivätpä olleet lenkit tylsiä siinäkään mielessä.

Ihmettelyjä koin kyllä ilman koiruuttakin.

Armi ei nimittäin päässyt mukaamme synttäri-illalliselleni libanonilaiseen ravintolaan.  Itsellenikin tämä oli ensimmäinen kerta tätä ravintolalajia. Monenlaista pientä purnukallista oli jo alkupaloina ja kaikki maistui hyvältä tai erittäin hyvältä. Kynttilät ja koriste-esineet loivat tunnelmaa. Meillä tosin ei taitaisi onnistua se, että sekä vessan käytävällä että itse vessassakin oli palavia, eläviä kynttilöitä. Kauniita ne toki olivat.

Uuden, jännitysvapaan lentominäni ansiosta istuin lentokoneessa mennessä ikkunapaikalla. Siksi näin, miten koneen siiviltä isoilla suihkuilla poistettiin huurretta ennen lentoon lähtöä Helsingistä. Olisi siinä ollut pikkulapsella ihmettelemistä.  Pikkutyttö minussakin oli ihan että ohhoh, tällaista!

 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat