Kirjoitukset avainsanalla Helvetinjärven kansallispuisto

Siitä, siitäkin on lähemmäs 40 vuotta!

Nyt olen täällä taas, Helvetinjärven kansallispuistossa. Vai pitäisikö sanoa, että vihdoinkin.

Sujuvasti olen lukuisat, lukuisat kerrat ajellut mökkireissuilla Helvetin portille ohjaavan kyltin ohi Ruovedellä.

Siitä vuosikymmenten takaisesta yöreissusta aina ensimmäisenä tulee mieleeni hetki, jolloin metsässä mättäältä noustessani totesin kyykäärmeen olleen samalla mättäällä. Yhtä aikaa siitä lähdimme jatkamaan matkaa. Tällaiselle kyykauhuiselle se oli kylmäävä hetki, vaikka mitään ei tapahtunutkaan. Mutta jos? Siellä olin kuuden keskenkasvuisen kanssa metsässä. Kännyköistä ei silloin mitään tiedetty.

Kun pari Psykologisenioreiden retkeilyaktiivia ehdotti tänä kesänä meille retkeä Helvettiin, ilmoittauduin heti. Joka mennyttä muistaa, sitä kalikalla silmään.

Elokuun lopun torstai on kuin entisaikojen morsian, yhtä aurinkoinen ja selkeä. Ihanaa, ihanaa!

 

Matkaa Visuvedentieltä Kankimäen parkkipaikalle on 8 kilometriä. Tie on kaunis, joskin mutkainen. Loppupuolella ilmoitellaan strutseista (joita ei näy) ja hetken päästä villisioista (joita näkyy). Ellei matkalla niitä näe, niin lautaseltaan niitä voi halutessaan löytää Helvetin portin kahvila-ravintolassa.

Me rohkeat ihmiset lähdemme portista suoraan Helvettiin. Tie sinne on alkumatkasta leveää hiekkatietä ja loppumatkakin hyvää polkua. Muistelen, että kaikki oli toisin silloin vuosikymmeniä sitten. Oli vain pysäköintipaikka, josta oli muistini mukaan kolmen kilometrin huonohko polku rantaan. Kummahan se olisikin, jos kaikki olisi samana säilynyt.

Tunnistan heti, että Helvetinjärven rannassa oleva maja on sama, jonka penkeillä yövyin silloin aikoinaan Esikoisen ja hänen  ystäviensä kanssa. Jotakin Helvetissä on sentään ennallaan säilynyt. ”Eteisen” kerrossänkyjä ei kyllä enää näy olevan. Takka, jonka takana koko yön rapisi (hiiriä? hui), on sama. Tosin muistin sen olevan eri nurkassa.

Koska retkemme oli Puunhalausviikolla, olihan sitä yhden jos toisen puuta halattava. Puita kun oli kovasti halattavaksi asti.

Retkeilykavereista osa alkaa heti etsiä uikkareitaan Helvetinjärven rannassa. Pahus. Olisihan minun pitänyt ymmärtää ottaa uikkarit mukaan! No, olkoon sitten, vaikka lämmintä onkin. Ei sentään! Onhan minulla alushousut ja rintaliivit! Niillähän sinä voit uida, yllyttävät toveritkin. He epäilevät, että muuten toistelisin tämän tästä: Harmi, kun en siellä Helvetissä pystynyt uimaan, kun ei ollut uimapukua. Kyllä koira koiran tuntee.

Siis järveen! Vesi tuntuu ainakin auringonpaisteessa tosi lämpimältä. Mieleeni tulee lokakuu kaksi vuotta sitten. Silloin uin alusvaatteisillani Ateenan Rivieralla. Ja niin ui Esikoisenikin, jonka seurassa olin. Syy siihen, miksi näin kävi, on jo vähän pitempi ja mutkikkaampi juttu.

Uimisen jälkeen maistuvat eväät. Makkaraa en ole ottanut mukaan lämpimän sään takia. Nuotiolta poislähdössä oleva porukka tarjoilee meille heiltä ylijääneitä jo paistettuja makkaroita. Kiitän kauniisti ja otan yhden. Hyvää oli, kuten grillattu makkara aina. Selkeästi terveysruokaa.

Säällisen ajan jälkeen lähdemme kiipeämään rannasta polulle portaita ylös. Se onkin vähän työläämpi rupeama kuin mitä alastulo. Enpä muistanut laskea portaiden määrää, mutta ihan kiitettävästi niitä oli.

Näköalatasanteelta aukeavat huikeat näkymät alas! Kyllä vaan meillä Suomessakin riittää upeita maisemia. Ei niitä välttämättä tarvitse lähteä ulkomailta hakemaan. Kallioiden välistä kulkee kapea ja jyrkkä kuru ylös.

Palaamme toista polkua parkkipaikalle. Maisemat siellä ovat osaksi erilaiset, ylitämme pitkospuita myöten suonkin.

Että osasi olla mukava retki! Sen kruunasi jumalainen kesäsää! Patikointiseuraakaan ei voi moittia. Ihan täytyy sitä kehua! Erityiskehut ja kiitokset menevät reissun ideoineille Sirkalle ja Totelle. Ilman heitä olisi tämä sydäntä lämmittävä kokemus mennyt ohi!

Ps. Kyykäärmettä en tällä kertaa kohdannut. Sopi minulle.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat