Olen käynyt yli kolme vuotta säännöllisesti tapaamassa muistisairasta ystävääni hoivakodissa. Hän on asunut kahdellakin osastolla samassa talossa. Tahattomasti ja tahallanikin katson hommaa sillä silmällä, että millaista tämmöisessä olisi asua, sitten vanhana. No, sen toki tiedän, että vanhana ja raihnaisenakaan ei nykyään tahdo hoivakotiin päästä. Toivonkin, siksikin, että kroppa ja pää kestäisivät riittävän hyvinä loppuun asti kotona.

No, mitä havaintoja hoivakodissa olen tehnyt?

Uskoisin, että perushoito on vallan hyvää, kummallakin osastolla. Vuoteessa oleva ystäväni on yleensä puhtaana ja puhtaissa vuodevaatteissa. Henkilökunnan suhtautuminen meihin vierailijoihin on kuitenkin ollut jossakin määrin erilaista eri osastolla.

Ensimmäisellä osastolla, johon ystäväni ensin sijoitettiin, hoitohenkilökunta tervehti aina minua iloisesti tullessani ja juttelikin kanssani yhtä ja toista, jopa ystäväni voinnista. Hoitajan kanssa saatoin keskustella hoivakodin käytännöistä. Ystäväni luona ei käy omaisia eikä muita vieraita kuin minä ja yhteinen ystävämme. Satunnaisesti voi käydä joku kerran tai kaksi vuodessa. Ystäväni huoneessa käydessään hoitaja usein jutteli minunkin kanssani jotakin. Jos vierailumme venyi kahvitunnille asti, kahvia kakkupalan kanssa tarjottiin myös minulle. Tunsin itseni hyvin tervetulleeksi.

No, sitten tapahtui siirto toiselle osastolle.

Perushoito lienee yhtä hyvää tälläkin osastolla. Tosin edellisellä osastolla ruoka-astiat korjattiin heti pois ruokailun jälkeen ja sängyn pääty laskettiin. Näin ei näytä olevan täällä. Hoitohenkilökunnalle taidan olla ikävä haitta. Kun tulen osastolle, osaston toivomana vierailuaikana, monta hoitajaa istuu yhdessä. Tervehdykseeni ei vastaa kukaan, korkeintaan yksi. Hymyistä en uskalla edes unelmoida.

Kerran erehdyin kysymään hoitajalta ystäväni voinnista hänen influenssasairautensa jälkeen. ”Meillä ei ole oikeutta kertoa mitään muille kuin omaisille”, sanoi hoitaja. Totta. Patagraafit sanovat näin. Hän toimi aivan ohjesääntöjen mukaan. Taisin siihen tosin todeta, että omaisia ei moinen tieto todennäköisesti kiinnosta.

Ei sääntöä ilman poikkeusta. Kerran tapasin ystäväni huoneessa jo eläkkeellä olevan hoitajan, joka haluaa edelleen tehdä töitä hoivakodissa. Hän suhtautui minuun ystävällisesti ja jutteli kanssani iloisesti. Ystävääni hän suhtautui lempeästi ja sanoikin tykkäävänsä kovasti näistä vanhoista.

Mietiskelen, että onko yleinen ilmapiiri näillä osastoilla erilainen ja vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen. Tätä olettamaani tukee seuraava havaintoni. Ensimmäisellä osastolla yksi hoitaja oli erityisen ystävällinen, hymyilevä ja vitsaili ystävänikin kanssa. Syystä tai toisesta näin hänet tuolla toisella osastolla töissä ilme yrmeänä. No joo. Toki tiedän, että sattuma on sattumaa.

Ehkäpä minun ja hoitohenkilökunnan vuorovaikutukselle on vielä toivoa. Viime käynnilläni minut ulos saattanut hoitaja oli tosi herttainen, hymyilevä ja juttelevainen.  Häntä en ole koskaan aiemmin nähnyt.

Sitä vaan mietin, että vanhakin ihminen, hoivakodissakin, tarvitsee paitsi hyvää perushoitoa, myös arvostavaa ja ystävällistä kohtelua. Näin saattaa hyvin ollakin, ja todennäköisesti onkin, molemmillakin tämän hoivakodin osastoilla. Ehkä on kyse vain siitä, että me harvat vierailijat saatamme haitata osaston rauhaa. Niin tai näin. Aion edelleenkin käydä tapaamassa ystävääni, niin kauan kuin hän ilahtuu tulostani.

Voihan se olla niinkin, että minua vain nyppii, kun tällä toisella osastolla ei ole minulle kertaakaan tarjottu kahvia. No vitsi mikä vitsi!

PS. MEDIAKUVA ON VUOSIKYMMENTEN TAKAA. TIEDÄMME KAIKKI, ETTÄ AJAT, PAIKAT JA OLOSUHTEET OVAT MUUTTUNEET PAREMPAAN. ONNEKSI