Siinähän istumme Bloggariklubilla Kansallisteatterilla.

Miki Liukkonen, minä ja Markus Leikola.

Ainakin kaksi meistä näyttää hiukan vaivaantuneelta.

Miten minäkin taas tähän jouduin?

Otin valokuvaa Miki Liukkosesta, kun Leikola ehdotti, että hän voisi ottaa meistä yhteiskuvan. Saman tien tuli siihen WSOY:n viestintäpäällikkö Tuuli Leppänen. Leikola sanoi, ota sinä kuva. Kilttinä tyttönä en osannut kieltäytyä tällaisesta fanikuvasta, vaikka mikään Liukkosen fanittaja en olekaan. No, näin siinä sitten kävi.

Kuuntelin ja katselin Liukkosta bloggariklubilla jo kaksi vuotta sitten. Silloin aiheena oli hänen tuore kirjansa Hiljaisuuden mestari. Voit lukea tilaisuudesta tekemäni postauksen tästä.

Liukkonen näytti silloin ja näyttää yhä ”goottibändin basistilta” (hänen oma ilmauksensa). Ujohkon tuntuisesta kaverista on parissa vuodessa sukeutunut itsevarmempi, jopa ajoittain ylimielinen, oman arvonsa tunteva kirjailija. Aurinkolasit ovat ajoittain päässä, ajoittain pois. Enimmäkseen päässä. ”Mua ujostuttaa niin paljon, että laitan aurinkolasit”.

Uusin kirja, Elämä: Esipuhe, WSOY 2021,  sisältää 1035 sivua ja painaa 1,25 kiloa. Punnitsin. Bloggariklubilla Liukkosta haastattelee Leikola. Hänen mukaansa ” kirjan detaljien määrä muodostaa kudoksen, ei pääse määrittelemällä kiinni, vaikea sanoa, mitä kirja käsittää. Voi vain sanoa: elämää”. Kirjassa on monen sivun virkkeitä, jotka kantavat ja kestävät hyvin, toteaa Leikola.

Liukkonen kertoo, että romaani alkaa nykypäivästä ja menee lapsuuteen, on perhetarina. Perhetarinan lisäksi se sisältää paljon muutakin. ”Haluan saada ihmisen nauramaan ja itkemään. Elämässä on komediaa ja tragiikkaa. Mukana on myös mahdotonta, esimerkiksi aaveita.”

Kirja on tekijänsä mielestä paras kirja, mitä hän on tehnyt. ”Se jää kirjallisuuden historiaan merkkipaaluna. Syvällisiä asioita käsitellään syvällisesti. Toivon, että se käännetään 14:lle kielelle”. ”Jos Mika Nousiainen olis vähän älykkäämpi, hän kirjoittais tommosen.”

Useampaan otteeseen Liukkonen tuohtuneena puhuu vääränlaisista kirjan arvioinneista, esimerkiksi HS:ssä. No juu. Kyllä minäkin olisin hiilenä, jos olisin kirjoittanut historiaan jäävän merkkitapauksen, eivätkä sitä kaikki (paukapäät?) ymmärrä. Leikolankin mukaan kirja on saanut vaihtelevia arviointeja.

Kun Leikola kysyy taustatyön tekemisestä, Liukkonen toteaa: ”Oon tosi älykäs, tiedän asioista muutenkin”. Hän ei halua tehdä hahmokarttoja. Hän valitsee ihmisille sellaisia nimiä, jotka sopivat myös ulkomailla, esimerkiksi Englannin markkinoilla. Tätä kirjaa hän on kirjoittanut 1,5 vuotta joka viikonpäivä aamukahdeksasta iltakuuteen. Kova ja tiivis on ollut siis urakka.

Leikola myöntää Liukkosen tiukatessa, että ei ole lukenut kirjaa kokonaisuudessaan, osan lukenut, osan selannut. Hänen mukaansa kuitenkin kirjassa on syvä pyrkimys rehellisyyteen ja siihen, että näyttää, mitä elämä on. Ihminen joutuu lukiessaan tarkastelemaan itseään, panee miettimään. Hänen mielestään kyseessä on surullinen kirja, kertoo todentuntuisen tarinan perheestä.

Mielenkiintoiselta kuulostaa. Kyllähän tämä todellinen tiiliskivi on otettava luku-urakaksi. Ei siitä muuten mitään selvää ota. Jos sittenkään. Odottelen sitä lukemisen iloa, jota Miki signeerauksessaan minulle toivottelee.

Lisää luettavaakin on luvassa. Liukkonen on jo tehnyt kustannussopimuksen seuraavasta kirjasta. Hän kertoo siitä tulevan lyhyt, vain lyhyitä lauseita. Uskokoon, ken tahtoo.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla