
Yleisö poistuu teatterisalista väliajalle. Tavanomaista puheensorinaa ei kuulu. Kansa vaeltaa enimmäkseen vaiti.
On Jouko ja Juha Turkan näytelmän Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa esitys Teatterikesässä, esittäjinä Seinäjoen Kaupunginteatterin näyttelijät.
Esitys on hämmentävä, raju, absurdi, älytön, hauska ja yllättäviä käänteitä sisältävä. Samalla se on oivaltava, kyseenalaistava, pohtimaan pakottava ja johonkin alitajuiseen ymmärrykseen iskevä, mitä ikinä se sitten lieneekään.
Vaitonaisen tauolle lähdön uskonkin johtuneen teoksen hämmentävästä vaikuttavuudesta. Tosin yksi henkilö poistui kesken ensimmäisen puoliajan. Oliko syy näytelmässä vai jossain muussa? Esityksen raju kielenkäyttö tuskin enää vuonna 2016 kuohuttaa. Toisin on saattanut olla parikymmentä vuotta sitten. Loppuablodeista ja bravo-huudoista päätellen esitys tavoitti yleisönsä.
Turkan, isän ja pojan, tekemä näytelmä onkin 20 vuotta vanha. Ensiesitys oli Tampereen Työväenteatterissa 1996. Eila Roine teki mahtavan roolin Madamena. Tosin häneltä en ole heikkoja esityksiä nähnytkään. Nyt Antti Mikkola on päivittänyt ja sovittanut tekstin sekä ohjannut sen.
Kovin mielelläni vertailisin nyt ja 20 vuotta sitten näkemääni keskenään. Valitettavasti en muista juuri muuta ensimmäisestä kuin Eila Roineen ja hänen rooliasunsa. En edes muista ihastuttiko, vihastuttiko vai jättikö esitys kylmäksi. Ensin ajattelin, että olin silloin vielä niin nuori, että teksti ei ehkä osunut. Toisella ajatuksella tajusin: mikä nuori minä olin? Nafti viisikymppinen!
Tähän esitykseen en mennytkään ensisijaisesti siksi, että olisin odottanut hyvää kokemusta. Menin ennen kaikkea siksi, että yksi näyttelijöistä, Anna Ackerman Kati Herukkana on tyttäreni hyvä ystävä. Myös muut näyttelijät, Mia Vuorela Aamulehden päätoimittajana, Topi Kohonen filosofi Himasena ja Jukka Puronlahti vääpeli-Turkkana tekivät upeaa työtä! Tämä taas todisti, että se, joka sanoo, että hyvää teatteria syntyy vain suurissa kaupungeissa tunnettujen näyttelijöiden voimin, puhuu palturia. Minäkin hölmö suuntaan aina vain Helsinkiin, jos haluan nähdä teatteria muualla kuin Tampereella. No joo, Hämeenlinnassa kyllä olen toisinaan käynyt nautittavissa esityksissä.
Jouko Turkka on kirjoittanut itsensä vääpelin rooliin. Sen lisäksi tässä esityksessä nähtiin videota Turkan opetuksesta ja viime vuosien kivien tulkinnoista. Oliko Turkka nero vai hullu, on moni alan ihminen pohtinut viime päivinä Turkan kuolemasta kuultuaan. Useampikin on lehtitietojen mukaan arvellut, että Turkka liikkui sekä nerouden että hulluuden puolella tasavertaisesti. Suuri vaikutus teatterimaailmaa hänellä ainakin oli, niin hyvässä kuin pahassa.
Mikä oli esityksen pääsanoma? Olen edelleen, muutama tunti esityksen jälkeen, niin hämmentynyt, että en osaa sitä kiteyttää, mikäli se edes kiteytettävissä on. Teemana oli toki rakkaus. Päätoimittaja, jo varttuneempaa naista edustava, toteaa jotenkin siihen suuntaan, että rakkaudesta on helpompi puhua kuin kuolemasta, siksi siitä puhutaan niin paljon. Rakkaus on ikään kuin kuolemaa salassa pitävä. Loppukohtauksessa hän toteaa myös ehkä olleensakin rakastunut rakkauteen.
Onko niin, että rakkautta tavoittelemalla, siitä puhumalla ja sitä etsimällä me yritämme pitää elämästä kiinni ja kuoleman kaukana? Tiettyyn rajaan asti eikö se ole hyväkin asia? Rakkaus, kaikenlainen rakkaus, rakkaus ihmisiin ja asioihin, antaa elämään merkitystä ja tarkoitusta. Rakkauteen, tässäkin näytelmässä, kuuluu myös epävarmuutta, pettymyksiä, raivoakin. Kun on tunteita, ihminen tietää ainakin olevansa elossa. Minkäänlainen rakkaus ei kuitenkaan pelasta meitä kuolemalta.
Kiitos Jouko ja Juha Turkka ja seinäjokelaiset!
KUVA Jukka Kontkanen/Teatterikesä