Ystävä soitti. Hän ihmetteli ja kummasteli jonkinlaista alakuloisuuttaan, johon ei järjellistä syytä tuntunut olevan.

Istuin turistibussissa ulkomailla. Takanani suomalainen, noin ikäiseni nainen, kertoi seuralaiselleen: ” Mä en innostu mistään. Kaikki on aika samantekevää. Siitä mä vasta innostuisinkin, jos mä joskus innostuisin jostakin!

Innostumattomuus ja alakuloisuus eivät toki ole sama asia. Yhteistä molemmille naisille oli kuitenkin se, että kumpikaan ei ollut tyytyväinen tunnetilaansa.

Onko innostuminen välttämätön edellytys johonkin ryhtymiselle? Ei toki. Tarinan nainenkin oli innottomuudestaan huolimatta lähtenyt matkalle. Minusta voisi riittää sekin, jos ajattelee vaikkapa ”Oo koo, mikäpä siinä. Käyhän tuokin.” Hyviä kokemuksia voi saada vähemmälläkin innolla.

Lapset ovat luonnostaan innostuvaisia, eikö vain? Maailmassa on niin paljon uutta ja ihmeellistä. Kuitenkin, lapsen suustakin kuuluu välillä: ”Mullon tylsää. Ei oo mitään tekemistä”. Viisas vanhempi sanoo silloin: ”Ellei ole mitään tekemistä, silloin ei pidä tehdä mitään.”  Minä ja oletettavasti muutama muukin vanhempi/ isovanhempi/ aikuinen on tosin vastannut toteamukseen ehdottelemalla mahdollisimman montaa tekemistä. Täten kerromme samalla, että tylsää hetkeä ei elämässä saisi olla.

Entäpä meidän aikuisten innostus? Hiipuuko se iän myötä? En usko, että välttämättä näin käy. Enemmänkin uskon, että ikää enemmän temperamenttimme säätelee, miten herkästi innostuvia olemme. Jos mies, joka meillä palloilee, vastaa johonkin ehdotukseeni  No joo. Miksei. tiedän, että se hänen innostusskaalansa mukaan tarkoittaa Tosi mukavaa. Vaikka tässäkin suhteessa me ihmiset olemme erilaisia, kukaan ei voi kuitenkaan kaiken aikaa olla joka asiasta innoissaan.

Jäin miettimään, onko varsinkin näinä aikoina meidän erityisen vaikeaa hyväksyä, että elämä ei olekaan aina upeata ja positiiviset tunteet huipussaan. Naamakirjassakin kuulunee pääasiassa viestitellä, miten hyvin menee ja ladata hymyileviä omakuvia muiden kehuttavaksi. Kuka on luvannut ja koska, että elämässä ihminen aina on intoa piukassa ja aina on mieliala katossa?

Asuuko jossain takaraivossamme kaiken aikaa vaatimus itsestä Sisäisenä Sankarina, jonka tulee tehdä elämästään julkinen menestystarina fantastisine tunteineen?

Joidenkin kohdalla menestystarina toteutuu. Joidenkin kohdalla se jossakin kohtaa elämässä toteutuu. Useimmilla meillä elämä menee kokolailla tavanomaisia latujaan nousuineen ja laskuineen. Ja hyvä niin. Kaikki eivät edes suurin surminkaan julkisuuteen haluaisi.

Elämään nyt vain kuuluu, että mieliala ja energisyys voivat olla välillä vähän matalalennolla. Joskus syynä ovat vastoinkäymiset ja pettymykset. Toisinaan, kuten ystäväni kohdalla, varsinaista syytä ei näy. Näin se vain on, että aina ei voi olla poski pullollaan makeaa. Ehkäpä ihminen tarvitsee mielenkin luppoaikoja. Eri asia on sitten, jos kyse on masennuksesta. Silloin on syytä hakea ammattiapua.

Tunteita tulee ja menee. Ehkäpä jopa matalapaineaikoina on mielessä jotakin uutta ymmärrystä kypsymässä. Itsestä tai elämästä yleensä.

Kärsivällisyyttä, lempeyttä ja armoa siis. Etenkin ensin itseämme kohtaan!