Kirjoitukset avainsanalla reppusekaannus

Lähden tänään kiireisesti soutuspinnistä takki käsivarrella ehtiäkseni käymään kotona suihkussa ennen hammaslääkäriä. Viskaan ensin takin ja repun autoon sisälle.

Autoon päästyäni tulee soitto. Minun täytyisi ehtiä ennen hammaslääkäriä hakea liput tukiperheelleni. Muuten se ei enää ole tänään mahdollista.

Teen nopean laskutoimituksen. Jos kaahaan ensin nopeasti suoraan sinne, ehtinen sekä suihkuun että hammaslääkäriin. Mitäpä siis siitä, vaikka nyt olen hikinen kuin uitettu koira.

Matkalla rupeaa repustani kuulumaan ding-dong-ääntä. Ei voi olla puhelin, koska se on vieressäni, eikä siinä edes ole tuollaista ääntä. Ei se ole siis puhelin.

Nostan reppua korvalleni. Kyllä, sieltä se ääni kuuluu. Kuulostaa, kuin se olisi sellainen lasten vedettävä soittopeli, jonka sointia juuri eilen vintissä kuuntelin.  Olenko jotenkin leluja peratessani tuonut sellaisen alas ja se on jotenkin joutunut reppuuni?

Liikennevaloissa vedän repusta tavaroita pois katsoakseni, mistä on kyse. Näen juomapullon. Aikamoisella viiveellä vasta tajuan, että minun se ei ainakaan ole. Sitä paitsi, äänen lähde on kuin onkin puhelin. Ja mikä järkyttävintä, jalkatilassa on toinen reppu.

”Haloo”, vastaan sinnikkäästi soivaan puhelimeen, joka sekään ei siis ole minun.

Johan selvis! Olen ottanut toisen soutajan repun. Omani lisäksi tietenkin. Siellä reputon nyt odottelee soutukeskuksen pihassa, että saisi kukkarot plus muut ja auton avaimen, että pääsisi lähtemään kotiin.

Ajatus ei kulje. Mihin ja miten tässä nyt pitäisi toimia, että ehtisi kaikki?

”Haen nopeasti liput, kun olen jo toimiston luona. Olen kymmenen minuutin päästä siellä”, lupaan toisen repun omistajalle.

Nolottaa. Miten näin olen voinut huomaamattani toimia? Lähtenyt kahta reppua roikottaen? Molemmat sentään olivat mustia.

Sattuuhan näitä, että reppu vaihtuu. Vähemmän kai sattuu niitä, että ottaa sekä omansa että toisen. Menee jo varastamisen puolelle.

Yritän selitellä itselleni, että olin niin kiireinen ja hermostunut hammaslääkärille menosta. Hammaslääkäriähän pelkään enemmän kuin ruttoa. Ensin mainittu on sitä paitsi paljon todennäköisempi.

Mieleeni nousee vuosikymmenten takaa kuva eräästä tapahtumasta.

On hämärä talviaamu ja putsailen autoa töihin lähtiessä. Naapuri pysähtyy portille ja sanoo: ”Tais koira karata.”

Ymmärrän heti, että koiramme Minttu on huomaamattani tullut ulos ja mennyt tielle. Se mielellään pyrkii aina ovesta ulos. Lähden naapurin miehen kanssa koiraa jäljittämään. Saan siepattua koiran syliini. Kiittelen vuolaasti naapuria avusta.

” Tämä taitaa kyllä olla meidän koira”, sanoo naapuri ottamatta kiitoksiani vastaan. Kehottaa vielä minua menemään tarkistamaan kotoa.

No uskonhan minä ilman tarkistuksia! Tiedän toki, että heilläkin on tiibetinspanieli. Samaa väriä ja näköä.

Nolottaa. Miehelleni kerron, että ei tarvitse ihmetellä, jos naapurit katsovat häntä säälivästi. Ihan täyskahjo muija sillä!

Koiraa ja reppua olen siis ainakin yrittänyt varastaa.

Vuosikymmenten jälkeen uinuva varkausgeenini on ilmeisesti taas aktivoitunut.

Varokaa ja vapiskaa kanssaeläjät!

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat