Kuulun ihmisiin, jotka noin pääsääntöisesti rakastavat juhlia. Erityisen mukavia ovat minusta erilaisiin siirtymäriitteihin kuuluvat kemut. Olen mielissäni kutsuista rippijuhliin, ylioppilasjuhliin ja muihin vastaaviin tahi syntymäpäiviin. Yleensä ottaen ihmiset taitavat kokea ne merkittävinä siirtyminä uuteen vaiheeseen. Miksi muuten olisi kehitetty kasteen rinnalle nimeämisjuhla tai konfirmaation rinnalle Prometheusjuhla?

Olin siis innolla ilmoittautumassa tänä keväänä oman lukioni Riemuylioppilasjuhliin yhdessä tuoreiden ylioppilaiden kanssa. On siis ehtinyt kulua 50 vuotta ensimmäisistä ylioppilasjuhlistani. En uskoisi, ellen tietäisi.

Otimme ennakkoa jo edellisiltana paikallisessa ravintolassa. Koska olemme kokoontuneet suhteellisen usein, kenenkään ei tarvinnut esitellä itseään. Kukaan meistä, ainakaan paikalla olleista, ei ollut rupsahtanut tuntemattomaksi sitten viime tapaamisen kaksi vuotta sitten. Kukaan ei ollut ehtinyt tässä välissä kuollakaan, aikaisemmin kuitenkin. Toki porukkaamme kuuluu muutama, jotka eivät ole koskaan mitenkään reagoineet tapaamiskutsuun. Se heille sallittakoon.

Voi että tuntui juhlavalta painaa päähänsä vanha ylioppilaslakki rehtorin samalla julistaessa meidät Riemuylioppilaiksi! Tuli nostalginen olo. Saamamme valkoinen ruusukin oli ihan kunnon Ruusu eikä mikään mini! Porukastamme Markku piti niin hyvän puheen, että muut juhlan puhujat jäivät kauas takamatkalle.

Perinteen mukaan keräsimme keskuudestamme rahat stipendiin uudelle ylioppilaalle. Opettajien arvioitavaksi jäi, kuka uusista täyttää parhaiten  ”positiiviset ryhmätyötaidot ja erilaisuudesta iloitsemisen.”  Tuntui hyvältä, kun hän oli niin aidosti yllättynyt ja iloinen asiasta, kun häntä juhlan jälkeen onnittelin.

Tuttua oli sekin, että tukkaani en ollut tyytyväinen en ensimmäisellä enkä toisella lakin päähän painamiskerralla. Olin silloin vuonna 1966 oikein tilannut kampaajan. Taisi olla eka kerta elämässäni, kun kampauksen otin. Ei olisi pitänyt. Sain tyypillisen 60-luvun ison pallokampauksen puolipitkiin hiuksiini. Muistan, kuinka kotona itkin ja revin kampausta auki. Ylioppilaskuvassa se minusta näyttää olevan ihan ok.  Siis se ihan itse lopulta kampaamani. Tällä toisella kerralla tukka harottaa kuvissa niin otsalta kuin toiselta sivulta. Eikä harota mitenkään suunnitellusti saati tyylikkäästi. Tukan laitossa olen siis ilmeisesti mennyt takapakkia. Jotakin elämä on minulle kuitenkin näinä vuosikymmeninä opettanut. Nyt en itkenyt. Vähän vaan otti päähän.

Meillä tytöillä oli aikoinaan jakkupuku päiväjuhliin ja juhlapuku illan menoihin. Silloisessa maaseutulukiossa ne iltajuhlatkaan eivät olleet kummoiset. Muistaakseni sain isältä auton lainaksi ja menimme parhaan ystäväni kanssa naapuripitäjään tansseihin. Ei tainnut olla järin hohdokasta, kun en siitä sen enempää muista. Saattoi siellä olla myös pari poikapuolta ryhmästämme. Tai sitten ei.

Tavallaan minulla oli riemuylioppilasjuhliinkin kaksi eri vaatetta: edellisillan etkoilla oli toki eri hame kuin juhlassa. Pukuni 50 vuotta sitten olivat mielestäni sekä silloin , että nyt myöhemmin ajateltuna, kauniit ja minulle sopivat. Olihan ne teetetty toiveideni mukaan ompelijalla. Nyt ylioppilastytöillä näytti olevan toinen toistaan heppoisempi/ lyhyempi/paljastavampi/hörhelöisempi kolttu jo päivällä.

Nuorena ylioppilaana juhlan jälkeen kaikki veimme parijonossa yhden ruusun sankarivainajien haudalle. Muu ei olisi tullut kuuloonkaan. Nyt arvioni mukaan noin kolmannes valkolakeista lähti kyseiselle marssille.

Varsinaisen järkytyksen koin, kun luin ”todistustani” riemuylioppilaaksi nimittämisestä! Kehtasivat kirjoittaa : ” ….puoli vuosisataa sitten ylioppilaaksi päässyt……”.

Härremajee!  Mikä Metusalem! Eikö nyt mitenkään olisi voitu laittaa, että 50-vuotta sitten? Olisi ihan eri juttu.

Mutta olkoon! Olen nyt siis siirtynyt odottamaan ” ….vuosisata sitten ylioppilaaksi päässyt…..” –paperia ja juhlaa. Sitä odotellessa aika kulunee rattoisasti.

Joissakin lukioissa juhlitaan 60 vuotta sitten ylioppilaiksi päässeitä Ratkiriemuylioppilaina. Taidan nyt laittaa ainakin sen tavoitteeksi. Tosin en tiedä, onko sitä omassa lukiossani käytössä. Ellei kutsua aikanaan tule, niin pidän juhlat vaikka itsekseni. Laulan Suvivirren ja onnittelen itseäni lakin päähän painaen. Tiedä vaikka pitäisin puheenkin. Saatanpa ostaa komean ruusunkin itselleni.