Etanajahdissa

Espanjansiruetana. Tappajaetana.

Kävelen kotimme lähellä olevaa Vihiojan varren kevyen liikenteen väylää. Kohtaan siellä joitakin yksilöitä näitä alun perin eteläisestä Ranskasta lähtöisin olevia iljakkeita. Suomessa ne on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi. Pahimmillaan rontteja on näkynyt tällä väylällä melko lailla runsaasti.

Omatuntoni rupeaa soimaamaan. Aktiiviset etanoiden torjujat ovat tiedottaneet niiden keräilyn tarpeellisuudesta, tuoneet keräysastioita polun varteen ja järjestäneet keräystalkoitakin. Olenko ollut mukana? En. Milloin syystä, milloin toisesta.

Olisi syytä olla minunkin mukana talkoissa. Jos nämä inhokit nousevat muutaman sata metriä ylöspäin polulta, ne ovat syömässä meidän puutarhakasvejamme. Voivat kaiketi syödä kasvimaan putipuhtaaksi ja seuraavaksi kukkapenkit. Piankos ne meille pääsevät. Eihän matka ole mikään, kun tämä etana voi kuulemma kulkea yön aikana 50 metriäkin. Lehtokotilot ovat pieni riesa espanjansiruetanoihin verrattuna. Vaikka riesa nekin ovat.

Nyt siis hommiin omaatuntoa keventämään.

Otan ensin mukaan rikkinäisen lasten hiekkasangon ja hiekkalapion. Keräysastian kyljessä olevasta lapusta kuitenkin luen, että etanat täytyy kerätä muovipussiin tai maitotölkkiin ja laittaa vasta sitten pussi suljettuna roskikseen. Paljaalla kädellä niihin ei pidä koskea. Ne kantavat muun muassa kolibakteeria ja mahdollisesti listeriabakteereita. Voin kertoa, että villit hevosetkaan eivät saisi minua tarttumaan paljain käsin tuohon lötjäkkeeseen.

Kipaisen hakemaan kotoa varmuudeksi sekä maitopurkin että muovipussin. Sitten vaan lähdemme tallustamaan aviohenkilön kanssa eteenpäin.

Ei näy ensimmäistäkään. Onko päivä liian kaunis ja kuiva vai mistä on kyse. Aikuiset etanat kyllä kuolevat talvella, mutta eihän nyt vielä ole talvi. Etanan munat ovat talvehtimiskykyisiä. Valitettavasti.

Haa. Yksi yksilö tulee vastaan. Tai pikemminkin me tulemme sitä vastaan. Tässä hän nyt levittäytyy koko pituuteensa, joka voi olla 7-14 senttiä. Eipä tullut mittanauhaa mukaan. En tunne minkäänlaisia positiivisia väreitä, halusta puhumattakaan, sen kanssa askaroimiseen. Mutta joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Lähestyn kohdetta varovasti. Mies vitsailee, että pelkään varmaan sen hyökkäävän kimppuuni. No, melkein.

Mene kiltti, inha etana siitä vaan pikkulapioon ja siitä maitopurkkiin, ole hyvä. Mokoma meinaa tarrata lapioon kiinni.

Kävelemme kävelytietä noin kaksi kilometriä. Saaliinamme on kolme etanaa. Kurkistelen aina välillä purkkiin, että eivät vain rupea reunamia pitkin kiipeämään ylöspäin.

Lähdemme palaamaan kotiin päin. Ei niitä enää kauempana ole yleensä näkynyt. Ehkä näiden kolmen poistamisella olemme voineet hitusen verran rajoittaa niiden leviämistä. Siis hitusen. Kesän aikana yksi etana munii 200-300 munaa, mutta mihin aikaan kesästä, en tiedä. Sadekesä auttaa munintaa. Huonoissa olosuhteissa munista osa kuolee. Ensi kesänä on meikäläisenkin oltava talkoissa ajoissa mukana.

Kun keräysastia tulee vastaan, päätän luopua saaliistani. Keräysastian kannessa olevassa ohjeessa neuvotaan ennen pussiin tai purkkiin laittamista murskaamaan etanan pää vaikka kivellä. Ei käy. En minä sentään mikään kylmäverinen murhaaja ole. Olen vain tällainen salatappaja. Poljen maitopurkin kasaan, että etanat sisällä kuolevat. Laitan purkin vielä muovipussin sisään, että varmasti raadot ovat suljetussa astiassa.

Paluumatkalla yksi yksilö tulee tielle elvistelemään. Hahaa, etpä saanutkaan minua! Nyt ei tosiaankaan minulla ole enää pussia, mihin sitä laittaa. Sinne hän jää. Olen lukenut, että raatoja ei tulisi jättää lajitovereiden houkuttimeksi.

Espanjansiruetana kelpaa ihmisravinnoksi pestynä, puhdistettuna ja keitettynä, kertoo wikipedia. Syön mielelläni ravintolassa valkosipulietanoita, mutta ajatus siruetanasta lautasellani saa aikaan melkein inhon väristyksiä.