Lähisuvustani muutama muukin kuin Belgiaan mennyt tyttäreni on muuttanut asumaan maamme rajojen ulkopuolelle. Pikkusiskoni esimerkiksi lähti aikoinaan opiskelemaan Saksaan, perusti siellä perheen ja jäi Hampurin lähelle.

Isosiskoni kanssa meillä on ollut viime vuosina tapana kerran vuodessa käydä silittämisreissulla pikkusiskon luona. Eihän se nyt tietysti pelkkää pyykkien silitystä ole ollut, mutta se on antanut matkalle kunnon syyn.  Ei sitä vain lomailemaan mennä! Ja kyllä me olemme silittäneetkin! Pikkusisko on tainnut oikein varastoida silitettävää meitä odottaessaan ja mene tiedä, vaikka olisi puhtaitakin pessyt. Kerrankin vaadimme häntä hakemaan naapurista lainaksi silityslaudan, että pystyisimme samanaikaisesti tekemään sileää, kaksi rautaa kun kyllä oli. Pikkusisko väitti, että ei kehtaa, mutta minkäs hän voi isompien siskojen määräykselle. Naapuri toki lainasi laudan ja vinkkasi samalla, että lisää silitettävää löytyy sitten heiltä. Hetken leikittelimme ajatuksella, että rupeaisimme tekemään bisnestä. Firman nimi olisi voinut olla vaikka Silityssiskot, miten sitten saksaksi olisikaan kääntynyt.

Isosiskomme kuoli viime vuonna yllättäen aivosyöpään muutaman kuukauden sairastettuaan. 

Viime viikolla tein yksin tämän  perinteisen matkan. Monta kertaa pikkusiskon kanssa muistelimme ja arvailimme, miten homma menisi, jos isosisko olisi mukana. Silloin tällöin totesimmekin, että kyllä Isosisko nyt pilven reunalla nauraa touhujamme katsellessaan. Selvää on, että sileää vaatetta olisi tullut enemmän. Aamuvirkkuna hän oli yleensä jo raudan kammessa, kun minä vasta heräsin. Siinä hän sitten hoputteli minua aamupalalle, että ehdin myös hommiin, ennen kuin lähdetään jonnekin. Meillä oli selkeä työnjako: minä silitin kauluspaidat, hän teepaidat ja muuten sitten, mitä kumpikin ehti.  Sauvalenkillekin isosisko olisi varmasti patistanut meidät sinä hyytävän kylmän tuulen iltanakin, jolloin liikunnan nyt laistoimme. Askelmittari vain taskuun ja menoksi!

Silitysreissuperinteeseen kuuluu myös päivän sauvailu Itämeren rannalla Schönbergissä. Rantaa kävellen pääsee edelleen  Kaliforniaan ja Brasiliaan, eikä edes maata tahi maanosaa tarvitse vaihtaa. Kaikissa näissä paikoissa on paljon loma-asutusta. Askelmittariin kertyi yksitoista kilometriä ja varpaisiin kehittyivät rakot.

Yksi saksalaisten lempiajanviete vapaa-aikana onkin kävely meren rannoilla. Nyt kulkijoita oli vähän, kun sää oli pilvinen, osaksi tuulinenkin eikä ollut edes loma-aika. Leijasurffaajia kylläkin oli parisen kymmentä. Kesällä heitä on kuulemma ihan pilvin pimein.  Ihmeen korkealle leijat välillä nostivat perässä roikkujan. Laji vaatii varmaan aika paljon käsivoimia.

Schönbergin laivalaiturin kaiteeseen sitten viime näkemän olivat ilmestyneet rakkauslukot. Tuli ihan kotoinen olo. Tampereellahan rakkauslukkoja on ollut jo pitempään ainakin Tammerkosken Patosillan kaiteessa. Wikipediasta katsoin, että tapa on lähtöisin Unkarista ja levinnyt sitten moniin maihin. Mietin, mitä lukoille mahtaa tapahtua, jos rakkaus ja suhde loppuvat? Hakevatko asianomaiset ne pois? Poistaminen vaatii vähän vaivaa, jos avaimet on heitetty veteen, kuten asiaan kuuluu. Kenties lukot jäävät kaiteeseen muistuttamaan ikuisen rakkauden unelmasta?

Saksan reissun päätteeksi sain pikkusiskolta syntymäpäivälahjaksi suolahoidon. Ei muuta kuin suolavuoteelle makaamaan kauniiseen huoneeseen lämpimän peiton alle. Valot sammuivat ja tähdet alkoivat tuikkia. Seinät hohkasivat kaunista valoa ja rauhoittava musiikki soi hiljaa. Kolme varttia meni nautinnossa hujauksessa.

Mikäpä siinä sitten oli seuraavana päivänä lähteä kotimatkalle, kun suola oli hoitanut hengitystiet, ihon ja mielenkin stressittömäksi. Stressin ennaltaehkäisyä tarvittiinkin Hampurin lentokentällä, joka oli kuin nuijalla lyöty ihmisistä ja saksalaiset virkailijat vähintäänkin takakireitä.  Koneessa istuen saimme odotella lähtöäkin kolme varttia. Tätä tilannetta yleensä kammoksun. Varmaan oli edellisen illan suolahoidon ansiota, että luin odottaessa rauhallisin mielin kirjaa, ei ollut liian kuuma eikä huono ilma, henki kulki.

Suolan ansiota tai sitten ei. Kuitenkin hyvä näin.

 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena , Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti!

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat