Kirjoitukset avainsanalla Kansallisteatterin Willensauna

Lohduttelen jossakin tarkemmin määrittelemättömässä paikassa naista, joka on allapäin.

Herään unesta. Totean, että unen nainen oli selvästi näyttelijä Mari Lehtonen.

Olin edellisenä iltana katsomassa Kansallisteatterin Willensaunassa näytelmää Kaikki hienot jutut, jossa Mari Lehtonen oli ainoa näyttelijä.

Olen hieman ällikällä.

Koskaan aikaisemmin en ole nähnyt mistään teatteriesityksestä unta, vaikka monet monituiset kerran olen ollut ihan, että vau ja vau! Ja monet monituiset kerrat olen jäänyt näkemääni pohtimaan. Pitemmäksikin ajaksi.

Joku tässä englantilaisen Duncan Macmillanin näytelmässä, jonka Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen ovat sekä suomentaneet että ohjanneet, kolahti alitajuntaanikin. Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen vuorottelevat näyttelijänä.

Jo narikassa alkavat kummallisuudet. Takkia ei tarvitse jättää narikkaa, vaan on ihan toivottavaa, että se viedään katsomoon. Ohoh, vai niin! Että tällä lailla!

Ovella saan ruttuisen lapun, jossa on numero ja muutama sana. Kyselen epätietoisena, mitä tämä tarkoittaa. Selviää kyllä, Mari kertoo, on vastaus.

Näyttämöllä on ainoastaan matto ja katsojat istuvat näyttämön joka puolella. Mari Lehtonen höpöttelee, tanssahtelee, juttelee yleisön kanssa, juo vettä ja mitä kaikkea tekeekään näyttämöllä ja sen sivustoilla, kun odottelemme esityksen alkamista. Mahtaakohan rentouttaa siinä itseään vai meitä? Ehkä molempia.

Näytelmän lähtökohta lyhykäisyydessään on se, että 8-vuotiaan tytön äiti on yrittänyt itsemurhaa ja on sairaalassa. Tyttö ja isä lähtevät ajamaan sairalaan. Näitä itsemurhayrityksiä on myöhemminkin ja lopulta, tytön ollessa jo aikuinen, äidin itsemurha niin sanotusti onnistuu. Näytelmässä seurataan tyttöä ja tytön elämää aika pitkälle aikuisuuteen.

Tyttö alkaa kerätä lappusia, joihin kirjoittaa Hienoja juttuja. Ymmärsin, että näin hän yrittää piristää äitiä. Äiti ei ehkä tytön yritystä tajua, vaan kerrankin hän palauttaa laput oikeinkirjoituskorjauksin.

Ovella annetun lapun mysteerikin selviää. Kun näyttelijä sanoo lapun numeron, katsomosta numeron omistaja sanoo kovaäänisesti, mitä lapussa lukee. Siinä on tytön keksimä jokin Hieno juttu, jotka hän on numeroinut.  Minulla oli muistaakseni numero 101, jolloin saan vuoroni tulla nähdyksi ja saan sanoa: Oikein hyviä appelsiineja.

Kun kyse on osallistavasta teatterista, Mari Lehtonen pyytää milloin jotakuta isäksi, yhtä opettajaksi, eläinlääkäriksi, poikaystäväksi ja mitä henkilöitä näytelmässä tarvitaankaan. Kaksi henkilöä saa olla pianon jalkoina. Käsiohjelmaan esiintyjiksi onkin mainittu Mari Lehtonen ja yleisö.

Ihailen, miten luontevasti mukaan pyydetyt ihmiset toimivat. Enemmistö yleisöstä on arvioni mukaan selkeästi alta keski-ikäisiä. Minua vastapäätä näyttämön toisella puolella istuu tosin vanhempi rouva, jonka suu on koko ajan ylen mutrulla ja hän katselee pääasiassa lattiaan. Vieressä istuu sukunäön perusteella keski-ikäinen tytär, jolla ilmeet ovat samanlaiset. No, eipä mikään esitys ole kaikkien mieleen. Yhtä hyvin voi olla tietysti niinkin, että näytelmä heitä kovasti koskettaa ja ajatteluttaa.

Minä olen ihan myyty! Esityksessä on niin mahdottoman hyviä, humoristisia, naurettavia oivalluksia. Mari Lehtonen on mitä mainioin roolissaan! Ja kuitenkin: koko ajan, vähintäänkin taustalla, on kyse äidin psyykkisistä ongelmista/itsemurhayrityksistä/itsemurhasta ja niiden vaikutuksesta lapseen/nuoreen/aikuiseen. Tämä vakava puoli ei mitenkään jää humoristisen jalkoihin. Kuin salaa ja huomaamattakin sitä miettii tätä syvempää tasoa. Enpä minäkään olisi muuten nähnyt näytelmään liittyvää unta.

” Jos ihminen ei ole ollut elämässään kertaakaan masentunut, hän ei ole ollut kai hereillä, ” on Macmillan näytelmäänsä kirjoittanut. En ihan allekirjoita tätä väittämää. Meillä on kuitenkin jokaisella erilaiset valmiudet kohdata vaikeita asioita elämässä ja erilaiset keinot niistä selvitä. Aina ”hereilläolo” ei johda masennukseen. Kovin tärkeää on toki mielenterveyshäiriöitä käsitellä, näyttämölläkin, koska meilläkin masennus on yhä tavallisempaa. Ja jos oikein muistan, itsemurhissakin olisi nousua, joskaan sitä ei vielä tiedetä, onko tämä uusi suunta.

Näytelmän loppupuolella Mari Lehtonen tuo näyttämölle laatikkokaupalla tytön/naisen kirjoittamia lappuja Hienoista jutuista. Me katsojat saamme pois lähtiessämme kirjoittaa lisää lappuja. Kirjoitan tohkeissani : Ilo siitä, että saa elää. Myöhemmin tajuan, että hölmöhän minä olin. Tuohan oli se päämäärä, mihin Hienojen juttujen tekeminen toivottavasti johtaa.

Rankasta puolitoistatuntisesta huolimatta Mari Lehtonen jaksaa hymyillä näytelmän loputtua. Näin katsojan silmään esitys oli näyttelijälle sekä fyysisesti että henkisesti vaativa. Katsojalle vain henkisesti.

Ai niin. Miksi takit oli syytä tuoda katsomoon? Mari Lehtonen valitsi niistä tytön koiraksi sopivan, jonka eläinlääkäri tosin joutui lopettamaan.

 

ps. Käsiohjelman lopussa on Mielenterveysseuran kriisipuhelimen ja Itsemurhien ehkäisykeskuksen yhteystiedot.

 

Kiitos Kansallisteatterille lipusta esitykseen.

 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle nuorelle Brysselissä. 

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaa. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat